Joensuun rauhanryhmän logo

Joensuun rauhanryhmä

viestit (at) joensuunrauhanryhma.org

Varparannan rauhanakatemia 2007 - yhteenveto

Varparannan 5. rauhanakatemia (3.-5.8.2007) toteutui loistavissa olosuhteissa järven rannalla aurinkoisessa säässä. Paikalle oli saapunut noin 40 rauhanaktivistia eri puolilta Suomea. Alla Jouko Jokisalon laatimaa yhteenvetoa alustuksista.

Maria Suutala:

Rauhanakatemia käynnistyi perjantai-iltana musiikkiesityksellä, jota seurasi dosentti Maria Suutalan esitelmä Onko ihmisen ja luonnon välinen ”rauhantila” mahdollinen? Suutala aloitti lyhyellä viittauksella länsimaisen ajattelussa vallitsevaan aatehistorialliseen traditioon, joka ilmenee pyrkimyksenä luonnon herruuteen. Erityisesti hän yhdisti sen vanhan testamentin luomiskertomukseen ja Antiikin Kreikan dualistiseen ajatteluun, joka erottaa ihmisen luonnosta. Sen jälkeen Suutala kävi lävitse ekofeminismismin, -filosofian ja -teologian kysymyksiä. Ekoteologista ajattelua Suutala vertaisi intialaisen filosofian suuntaukseen, jonka perusajatuksena on ”universaalirakkaus”. Hän viittasi myös intialaiseen liikkeeseen, jonka perusajatus on kaikkien elävien onnen palvelu.
Ihmisen luontosuhteen kannalta on tärkeää myös yhden ihmisen valinnan merkitys unohtamatta joukkotoimintaa. Tässä yhteydessä Suutala myös nosti esille yksittäisen ihmisen sisäisen muuttumisen tarpeellisuuden. Suutalan mukaan luontoa tuhoava ihminen ei ole luonnon laki. Hän kertoi myös lukuisia esimerkkejä haastattelemiensa saaristolaisten elämästä, joka lähentelee luontoa säästävää luontaistaloutta.
Suutalan mukaan nykyinen kulutusyhteiskunta tulee tekemään konkurssin ja nyt olisi syytä ryhtyä miettimään tulevaisuuden vaihtoehtoja nykymenolle. Erääksi vaihtoehtoisen ajattelun innoittajaksi Suutala nosti paikallistalouden kehittämisen konseptiot sekä buddhalaisen taloustieteen ja vaati erilaista suhtautumistapaa luontoon. Se edellyttää henkisten arvojen korostamista ja rahan merkityksen vähentämistä yhteiskunnallisessa elämässä.

Pertti Multanen:

Lauantain aurinkoisessa säässä dosentti Pertti Multasen piti aamusaunan jälkeen juhlaluennon aiheesta Lähi-itä, energiavarat ja alueen konfliktit. Luento oli hänen ensimmäisensä sen jälkeen kun hänet yli 10 vuoden pätkätöiden jälkeen oli 1.8.2007 alkaen nimitetty vakinaiseksi lehtoriksi Helsingin yliopistoon.
Multanen loi aluksi historiallisen katsauksen 1800-luvun loppuun Lähi-idän alueella ja sionismin syntyhistoriaan. Sen perustaja Theodor Hess mietti teoksessaan Judenstaat mahdollisuuksia perustaa juutalaisten valtio muillekin kuin Lähi-idän alueelle. Periaatteena oli, että kyseiset alueet olisivat eurooppalaisen siirtomaaimperialismin hallitsemia alueita. Teoksesta henkii ajatus, että juutalaisvaltion perustaminen on mahdollista ainoastaan eurooppalaisen imperialismin tuella. Vastapalvelukseksi oli tarjolla sionistisen valtion toimiminen lukkona barbarismia vastaan ja eurooppalaisen imperialismin etujen puolustaminen ko. alueella . Tuolloin Yhdysvaltain hallinto varoitti eurooppalaisia moisesta.
Multanen painotti, että ensimmäisen maailmansodan aikana öljystä tuli strategisesti tärkeä. Tuolloin Winston Churchill oli Britannian meriministeri ja edisti sitä, että höyry, hiili ja purjeet korvaantuivat öljyllä. Kehitykseen liittyi BP-öljy-yhtiön perustaminen ensimmäisen maailmansodan aikana. Yhtiön osakkeet olivat aluksi 50% Englannin valtion ja 50% Englannin tiedustelupalvelu MI5 omistuksessa. Hollannissa puolestaan syntyi SHELL, josta myös tuli lyhyessä ajassa globaali toimija. Öljyteollisuuden perusrakenne syntyi siirtomaaimperialismin aikakaudella. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen alkoi kilpajuoksu öljykentille ja taistelu tuotannon hallinnasta Erityisen kiivas kampailu syntyi nykyisen Pohjois-Irakin öljyvaroista Ranskan, Britannian ja myöhemmin USA:n välillä. Kilpailun voitti tuolloin Britannia. Myöhemmin seitsemän suurimman öljy-yhtiön välisellä kartellisopimuksella suoritettiin Lähi-idän alueen öljyvarantojen jako.
Toisen maailmansodan jälkeen USA:sta tuli Arabian alueen strateginen "suojelija". 70-luvun loppuun asti Yhdysvaltain strategia alueelle perustui kolmeen tukipilariin: 1.) Israel; 2.) Iranin shaahi; 3.) Saudi-Arabia. Suezin kriisistä 1956 lähtien merkitsi Neuvostoliitto tuli voimallisemmin mukaan alueen konflikteihin.
Multanen totesi, että avautuneiden arkistotietojen mukaan ydinasekonflikti alueella oli paljon suurempi kuin on tiedetty. NL oli harkinnut ydinaseiden käyttöä hyökkääjävaltiota vastaan alueella. Multasen mukaan nykytietojen valossa alueen kaikkien sotien yhteydessä on nostettu eri ydinasevaltioissa hälytysvalmius korkeimmalle mahdolliselle tasolle. Kuuban kriisi ei ole ollut suinkaan ainoa toisen maailmansodan jälkeinen konflikti, jossa ihmiskunta on ollut vaarassa suistua itsetuhoiseen sotaan, jossa oltaisiin käytetty ydinaseita.
Kova kolaus Yhdysvaltojen strategialle alueella oli Iranin islamilainen vallankumous 70-luvulla, jolloin yksi keskeinen osa USA:n strategiaa hävisi. Myös Irakin suorittama öljyvarojen kansallistaminen 60-luvulla oli toimenpide, jota ei ole USA:n eliitin piirissä unohdettu. 70-luvulta lähtien uudessa tilanteessa Yhdysvallat suuntautui luomaan nopean toiminnan joukkoja, turvataan globaalisti Yhdysvaltojen strategiset edut ja erityisesti öljyn saanti. Enää ei voitu luottaa Iraniin ja Saudi-Arabian kyky toimia nähtiin kyseenalaiseksi. Tavoitteeksi asettiin taata mm. öljyn saatavuus kriisin oloissa.
Kaikkiaan voidaan todeta, että tästä vähitellen kehkeytyi turvallisuusdoktriinin täydellinen muutos: keskiössä ei ollut omien alueiden turvaaminen, vaan maailmankaupan, investointivapauden ja strategisten raaka-aineiden ja energian saatavuuden turvaaminen. Oltiin siirtymässä ns. öljyimperialismiin, jonka taustalla on se, että kehittyneille teollisuusmaille halvat fossiiliset polttoaineet ovat elintärkeitä samalla kun riippuvuus niiden tuonnista kasvaa. Yhdysvalloissa oman öljytuotannon osuus öljyn kulutuksesta on 33%, EU:n 37% ja Kiinan 53 prosenttia.
Ilman energiaperustan muutosta ja kulutustason laskua teollisuusmaat ovat menossa kohti barbaarista öljyimperialismia. Tämän kehityksen keskeinen testikenttä oli Persianlahden sota 90-luvun alussa: miten nopeasti sotilaat ja tarvittava sotakalusto kyetään siirtämään konfliktialueelle? Kaikkiaan pyrkimys luonnonvarojen kontrolliin on keskeisesti vaikuttanut Lähi-idän kartan hahmottumiseen, totesi Multanen.

Paneelikeskustelu:

Rauhanakatemian paneelikeskustelun aiheena oli Kasvaminen kunnon ihmiseksi kilpailun ja militarismin maailmassa. Alustavan puheenvuoron käytti yksi rauhankasvatuksen uranuurtaja Suomessa, Helena Kekkonen. Alustavan puheenvuoronsa aluksi Helena Kekkonen totesi ihmisen kasvun vaativan tietoa, vapautta ja kauneutta”. Ihmiset tarvitsevat sirpalemaisen informaation sijasta kokonaisvaltaista tietoa. Kekkonen nosti puheenvuorossaan esille tutkimustuloksissa esiintyvän nuorten lisääntyvän negatiivisen asenteen mm. kehitysyhteistyöhön. Toisaalta hän totesi, että koulukäyntien yhteydessä hän on usein törmännyt nuorten kysymyksiin siitä, miksi näitä asioita ei käsitellä kouluissa. Hän kertoi siitä konkreettisesta työstä, jota opettajat ja oppilaat voivat tehdä niin kehitysavun yhteydessä (mm. taksvärkki) ja rauhankasvatuksen edistämiseksi.
Helena Kekkosen puheenvuoroa kommentoivat joensuulainen Melody Karvonen ja kesälahtelainen Leila Luukkainen, jotka korostivat kasvatuksen ja koululaitoksen keskeistä merkitystä ja niitä mahdollisuuksia, joita jokaisella yksittäisellä ihmisellä on. Aiheesta käytiin vilkas keskustelu.

Olli Tammilehto:

Lauantain viimeinen alustus oli Olli Tammilehdon teemasta Ilmastokriisin valeratkaisut ja konfliktit. Tammilehto totesi, että asiantuntijoiden ja tutkijoiden keskuudessa vallitsee hyvin pitkällemenevä yksimielisyys siitä, että ihmisen toiminnasta aiheutuva ilmastonmuutos on tosiasia. Kiistakirjoituksia tämän suhteen esittävät lähinnä öljy-yhtiö EXXONin rahoittamat tutkijat. Tutkijoiden kiistat koskevat nykyisin muutoksen mahdollista nopeutta ja ilmastomuutoksen ns. takaisinkytkentöjä.
Ydinvoima on Tammilehdon mukaan ensimmäinen valeratkaisu. Jo uraanin riittämättömyys tekee ydinvoimasta valeratkaisun. Ydinvoimaan liittyy paljon koko joukko muita vaikeasti ratkaistavia ongelmia kuten onnettomuusriski ja ydinsaasteen loppusijoituspaikka. Ilmastonmuutoksen kannalta merkittävä ydinvoiman lisäys edellyttäisi plutoniumtalouteen liittyvien teknisten ongelmien ratkaisemista. Seurauksena olisi ydinasemateriaalien kuljetusten ja käytön valtava paisuminen. Seuraus olisi joko siirtyminen täydelliseen poliisivaltioon tai ydinsota, joka merkitsisi valtavaa ilmastonmuutosta.
Toinen valeratkaisu, jota tarjotaan, on biopolttoaineet nykyteknologialla. Esim. Indonesiassa tuotetaan biopolttoainetta palmuöljystä, mikä on merkinnyt sademetsien hakkuuta. Maissin käyttö on nostanut sen hintaa Meksikossa nelinkertaiseksi, joka on aiheuttanut rajuja mielenosoituksia. Tankilliseen maissista tehtyä biopolttoainetta kuluu yhden henkilön vuoden ruoka. Biopolttoainetuotanto pakottaa maailman 2 miljardia köyhää kilpailemaan maissista ja soijasta 800 miljoonan autoilijan kanssa. Biopolttoainetuotanto sopii hyvin myös suurten kansainvälisten yhtiöiden strategiaan.
Kolmas valeratkaisu on Tammilehdon mukaan Kioton sopimus. Ko. sopimus edellyttää CO2-päästöjen vähentämistä viidellä prosentilla vuoden 1990 tasosta. Nykyinen kehitystrendi enemmänkin on kasvavat CO2-päästöt ja todellinen vähennystarve on kehittyneissä teollisuusmaissa 60-90 prosenttia. USA:n kanta voitti neuvoteltaessa Kioton sopimuksesta, vaikka Yhdysvallat eiei sitä sitten allekirjoittanutkaan.
Päästökauppa ei myöskään tuo ratkaisua ongelmaan, vaan pikemminkin vääristävät todellisuutta ja vaativat valetiedon luomista. Miten määritellä yhtiöiden päästöoikeuksia? Kansainvälisillä suuryrityksillä on mahdollisuus ”ulkoistaa” päästöjään siirtämällä tuotantoaan toisiin maihin. Myös Kioton sopimuksen yhteydessä sovittu nielukauppa on enemmän kuin ongelmallinen: Metsien elinkaari on tuntematon - miten pitkään metsät sitovat päästöjä? Miten metsä vaikuttaa ilmastoon? Mikä on metsän heijastusvaikutus? Mitä sellaista ko. alueelta häädetyt ihmiset tekevät, joka vaikuttaa ilmastoon? Mitä alueelle olisi tapahtunut ilman metsitysprojektia jne. jne. Tähän astiset kokeilut eivät ole rohkaisevia vaan epäonnistuneita esim. Ugandan tapauksessa. Tuloksena on vain kaikkien globaalissa etelässä tuttujen ongelmien paheneminen ja uudentyyppinen hiilikolonialismi.

Markku Mäki:

Sunnuntaiaamun avasi filosofi Markku Mäki aiheenaan Joukkotoiminnan filosofia. Aluksi hän käsitteli radikaalin politiikan ehtoja. On mentävä juuriin ja kyettävä murtamaan arkitietoisuuden epäkriittinen pinta. Radikaali politiikka ei voi myöskään hänen mukaansa olla katastrofin odottamista, vaan on toimittava tässä ja nyt, olemassa olevilla ehdoilla. Tärkeää hänen mukaansa on strateginen tavoiteasettelu. Ei riitä, että on määritelty päämäärä ja tie, vaan on myös kyettävä pohtimaan sitä, miten mobilisoidaan ihmiset. Joukkoliikkeellä tulee aina olla myös sivistys-ja koulutustehtävä.
Tärkeää myös toimintaedellytysten analyysi. On oleellista ymmärtää se, mitä ihminen on modernissa maailmassa. Vaikka yksilön egoistisuus ja egosentrisyys on modernin maailman tuote, niin se on vain osatotuus. Moderniin maailmaan kuuluu myös universaalisuus eli ajatus tasa-arvoisuudesta, vastavuoroisuus, persoonien keskinäinen vastavuoroisuus. Nämä muodostavat egoismille vahvan vastavoiman johon radikaali joukkoliike voi tukeutua. Mäen mielestä on lähinnä kapakan kantapöytäfilosofiaa nähdä ihmisessä ainoastaan ahne egoisti. Hänen mukaansa erilaisissa liikkeissä mukana olevilla ihmisillä on ehkä liikaa taipumusta peilata todellisuutta ja asioita ”kolmannen persoonan” kautta itsensä sijaan. Ei lähdetä liikkeelle siitä, mitä itse ajattelee, vaan siitä, mitä joku kolmas persoona mahdollisesti ajattelee asiasta.
Tämän jälkeen Mäki siirtyi puhumaan solidaarisuudesta ja sen merkityksiä. Hänen mukaansa syrjäytyneen on koettava solidaarisuutta lähellään ennen kuin voi yhtyä solidaarisuusvaatimuksiin, jotka ulotetetaan kaukana oleviin maailman köyhiin. Mäki pohti myös Habermasin kommunikatiivisen teorian pohjalta ihmisten välistä kommunikaatiota ja sen merkitystä. On olemassa strateginen kommunikaatio, jota mm. erilaiset valtainstituutiot harjoittavat. Sen tavoitteena on saada ihminen tekemään jotain, ja usein ko. kommunikaatio on luonteeltaan manipuloivaa. Tämän eräänlaisena vastapainona on yhteisymmärykseen pyrkivä kommunikaatio, joka perustuu vastavuoroisuudelle ja tasa-arvoiselle suhtautumiselle. Lopuksi Mäki korosti, että toiminnasta on etsittävä niitä asioita, joiden muuttamiseen ihmiset ovat jo osittain valmiit.

Jouko Jokisalo:

Rauhanseminaarin viimeinen alustus oli Jouko Jokisalon, jossa käsiteltiin Historiaa politiikan välineenä. Lähtökohtana on näkemys, että historian hallinta on niin yhteisölle kuin yksilölle ei ainoastaan hyödyllisenä vaan myös välttämättömänä. On lähdetty siitä, että ilman historiantuntemusta ei voi ymmärtää yhteiskunnan nykyisyyttä ja sen avaamia vaihtoehtoja tulevaisuuden kehityksen suhteen. Historia nähdään ”elämän opettajana”.
Kuitenkin 1. ja 2. maailmansota ja niiden kokemus on opettanut muutakin. Ranskan johtava lyyrikko sotien välisenä aikana, Paul Valery, totesi ensimmäisen maailmansodan jälkeen: "Historia on ihmisälyn vaarallisin tuote." Jugoslavian hajoamissotien aikana johtava englantilainen historioitsija Erich Hobsbawn muistutti siitä, että "historia on raaka-ainetta nationalistisille, rasistisille ja fundamentalistisille ideologioille kuten oopiumunikko on raaka-ainetta heronistille." Hän painotti, että "menneisyys on olennainen elementti ellei olennaisin näissä ideologioissa".
Miettittäessä historian roolia ja merkitystä ”elämän opettajana” on tiedostettava ensinnäkin, että historiankirjoitus ei voi koskaan olla objektiivista ja arvovapaata. Tutkijan arvot vaikuttavat siihen millaista lähdeaineistoa hän käyttää ja ennen kaikkea minkä näkökulman hän valitsee tutkimuksensa lähtökohdaksi. Nykytutkimus ei suinkaan keskity rauhanpolitiikan saavutuksiin, vaan sotiin, väkivaltaan ja konflikteihin. Tämä on ongelma myös rauhantutkijoiden piirissä. Esimerkiksi Mary Kaldonin mainio teos Uudet ja vanhat sodat ei pohdi sanallakaan rauhan mahdollisuutta ja toimintaa rauhan puolesta. Voisi todeta, että ”historiankirjoitus on sodan kulttuurin vanki”.
Kansallisvaltion synty on ollut valistuksen rinnalla yksi keskeinen taustatekijä modernissa historiantutkimuksessa ja -kehityksessä. Siispä alusta lähtien nationalismi on ollut olennainen osa historiakirjoitusta ja erityisesti kansallista tarkastelua. Kansakuntien synnyn myytit ovat edelleenkin usein suuria sankarikertomuksia sodasta ja sen kansakuntaa synnyttävästä voimasta. Tämän kääntöpuolena on ajatus kansakuntaa uhkaavasta perivihollisesta. Näin kansallisesti kirjoitettu historia on usein toiminut välineenä väärän muistin luomiseen, ihmismielten myrkyttämiseen, viholliskuvan rakentamiseen ja viime kädessä sodan ja kansanmurhan oikeuttamiseen.
Länsimainen historia on yleensä edelleenkin sotasankarien historiaa. Englantilainen valistusfilosofi John Locke varoitti sen myrkyttävästä vaikutuksesta jo vuonna 1693 seuraavasti: ”Historia ei kerro eikä puhu juuri mistään muusta kuin tappelemisesta ja tappamisesta, ja valloittajille (jotka ovat enemmäkseen vain ihmissuvun suuria teurastajia) suotu kunnia ja maine johtaa kasvavaa nuorisoa yhä enemmän harhaan, niin että se täten joutuu pitämään murhaamista ihmisten kiitettävimpänä työnä ja sankarillisimpana hyveenä. Tällä tavalla istutetaan meihin luonnotonta julmuutta, ja se mitä inhimillinen tunne inhoaa, siihen totuttaa ja suostuttaa meidät tapa asettamalla sen eteemme kunnian tieksi.”
Edelleenkin historiallisia sankareita ovat valloittaja- ja sotapäälliköt kuten Aleksanteri Suuri tai Kaarle Suuri. Historiaa on käytetty kautta aikojen sodan oikeuttamisessa ja sotamielialan lietsomisessa. Terrorisminvastaisen sodan ideologiaa vastaavasti yhdysvaltalainen uuskonservatiivi Robert Kaplan nosti historian seuraavasti kansakunnan aseeksi: ”Amerikkalaisten tulisi olla ylpeitä sotaperinteestään, koska tuota traditiota tarvitaan aseeksi kansakunnalle, joka on tarkoitettu käymään päin sekasortoa, terrorismia ja barbarismia kaikkialla maailmassa.”
Militarismin oikeuttamiseksi on välttämätöntä luoda historiallisesti perusteltu hyvän sodan diskurssi. Terrorisminvastainen sota on muuntunut sodaksi islamilaista fasismia vastaan, joka ”uhkaa länsimaita holocaustilla” kuten presidentti Bushin neuvonantaja Richard Perle on väittänyt. Silloin jokainen ajatus ongelmien rauhanomaisesta ratkaisusta muuttuu Münchenin vuoden 1938 sopimukseen vertautuvaksi: se avasi tien sodalle ja juutalaisten kansamurhalle Euroopassa. Yhdysvaltojen miehitysjoukot Irakissa muuntuvat Normandian maihinnousun urheiksi sotilaiksi kuten presidentti Bush on heitä verrannut toteamalla: ”Se henki vei amerikkalaissotilaan läpi Euroopan auttamaan maanosan vapauttamisessa. Se on se sama henki, joka vie teidätkin läpi Irakin päästämään kansakunnan vapaaksi.”
Humanismin edustaja Erasmus (1469-1536) totesi yleispätevästi sodasta: ”Kertokoon kuka tahansa minulle, mikä on ollut se sota, vaikka lyhyinkin, joka ei olisi antanut vain tietä uudelle, ehdottomasti pidemmälle sodalle. Mikä on ollut se sota, joka ei olisi lyhyemmän tai pidemmän rauhan jälkeen antanut tietä muille jälkiseurauksina kaiun tavoin syntyneille ristiriidoille?.. mikä on ollut se sota, joka, alkuaan ei ehkä julmana, ei olisi muodostunut hirviömäisen veriseksi, kun tämä paha on pitkityttyään päätynyt kansan hermojen menettämiseen vimmaksi asti?”

Alustusten lisäksi rauhanakatemiassa Terttu Kuusela ohjasi kaksi sosiodraamasessiota. Varparannan 5. rauhanakatemia on onnistuneimpia sen historiassa.

Sivustoa on viimeksi päivitetty 16. marraskuuta 2017. Ilmoita ongelmista: kirsti.era / ät gmail.com