Joensuun rauhanryhmän logo

Joensuun rauhanryhmä

viestit (at) joensuunrauhanryhma.org

Arto Nokkala. dosentti, yhteiskuntatieteiden tohtori

SUOMI JA NATO – SODAN, TALOUDEN JA POLITIIKAN NÄKÖKULMAT

Esitelmä Joensuussa Varparannan rauhanakatemiassa 1.8.2009

Sodan näkökulma
Talouden näkökulma
Politiikan näkökulma
Yhteenveto

1 Johdanto

Nato on kansainvälinen järjestö ja instituutio, jonka jäseninä on nyt 28 valtiota ja jossa päätökset edellyttävät niiden kaikkien yksimielisyyttä. Kullakin jäsenvaltiolla on tosin oma vaikutusvaltansa yksimielisyyden aikaansaamisessa. Jäsenyydestä seuraa sitoumuksia. Nato pohjautuu 60 vuotta sitten tehtyyn Pohjois-Atlantin sopimukseen. Tärkeintä on kuitenkin se, mitä Nato nyt edustaa tai näyttää aikovan edustaa lähiaikoina. Avainsana 2000-luvulla on ollut muutos, transformaatio. Se on tarkoittanut liiton kehittämistä vastaamaan yhä laajempaan uhkakirjoon ja entistä laajemmalla alueella. Silti olisi liioiteltua sanoa, että Nato on laaja-alaisen turvallisuuden organisaatio. Kyse voi kyllä olla laaja-alaisista ja ns. uusista uhkista, mutta vastaukset ovat yhä niitä, joita asevoimalla voi saada aikaan. Nato on tehty helpottamaan ja tehostamaan jäsenvaltioidensa yhteistä asevoiman tai sen uhan käyttöä kansainvälisissä suhteissa.

Otan huomion kohteeksi seuraavassa Suomen ja Naton suhteen. Mitä Nato Suomelle ehkä tarjoaa tai ei tarjoa, mitä Suomi antaa Natolle ja miten Suomen ja Naton suhde muuttuisi, jos Suomi hakeutuisi liiton jäseneksi?

Olen valinnut kolme näkökulmaa eli sodan, talouden ja politiikan siksi, että

Otan kunkin näkökulman aluksi erikseen ja koetan koota ne lopuksi yhteen. Käsittelen nykytilannetta ja aikaa noin 10–12 vuotta eteenpäin.

Tarkastelen aihetta analyytikkona, havaintoja tehden. En ole poliitikko, joka ottaisi kantoja ja esittäisi toiveita, tavoitteita ja keinoja. Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä arvioin, että vaikka nyt puuttuvia poliittisia edellytyksiä jäsenyydelle syntyisikin, niin Suomi tuskin ehtisi liittyä ainakaan ennen vuotta 2015, ehkä ei ennen 2010-luvun loppua. Vaikka jotakin liikahdusta tapahtuisikin parin vuoden päästä eduskuntavaalien jälkeen, niin prosessi veisi vielä sen jälkeen pari kolme vuotta.

Jos Suomi haluaisi hakea jäsenyyttä, tuskin yksikään nykyinen jäsenmaa sitä kuitenkaan vastustaisi. Suomi olisi helppo ehdokas: ei konflikteja, ei epävakautta, puolustus kunnossa eikä "pitkä itäraja" paina paljoa enää toisille epävarmuutta aiheuttavana. Tosin jos kotimainen politiikka johtaa jäsenyyshakemukseen, niin tuskin jäseneksi halutaan liittyä esimerkiksi Balkanin maiden kanssa samaan aikaan. Niistä Makedonia on todennäköisesti seuraava jäsen, jos se saa sovittua nimikiistansa Kreikan kanssa, mutta ennen pitkää seurannevat myös Kosovo, Montenegro, Bosnia-Hertsegovina ja Serbia. Muista maista taas Ukrainan ja Georgian jäsenyys lienevät aikaisintaan 2020-luvun kysymyksiä.

Ruotsin Nato-politiikkaa on Suomessa syytä tarkkailla. Jos Ruotsi hakisi jäsenyyttä, se saattaisi lisätä jäsenyyden kannatusta Suomessakin. Vaikka sitä ei usein halutakaan myöntää, niin Venäjän tunnetusti kielteinen kanta Naton laajenemiseen vaikuttaa Suomen poliittiseen harkintaan. Joitakin suomalaisia se hillitsee, toisia provosoi jäsenyyden tavoitteluun.

2 Suomi ja Nato – sodan näkökulma

Sodan logiikka ja säännöt muuttuvat, mutta ytimenä on kuitenkin yhä väkivallan tai sen uhan rationaalinen käyttö toimijoiden välisissä suhteissa. ’Rationaalisen’ voi ymmärtää lähinnä niin, että toimija uskoo voivansa hallita omaa väkivaltaansa ja näkee siinä kustannus-hyöty-suhteita. Jos sodan uskottaisiin aina riistäytyvän käsistä ja koituvan ilman muuta omaksi tuhoksi, sotaan ryhtymistä tai sillä uhittelua harkittaisiin paljon tarkemmin.

Sotiin siis yhä varaudutaan, jostakin näkökulmasta katsoen jopa osallistutaan joka hetki. Seuraava kysymys on: mihin sotaan tai sotiin Suomi ja Nato varautuvat? Perusero on siinä, että Suomi valmistautuu tällä hetkellä Natoa leimallisemmin sotaan, jossa vieras valtio hyökkää. Pieni Suomi varautuu torjumaan, ja tuo valtio on – vaikka sitä ei ole tapana sanoa ääneen - Venäjä. Natollakin on tosin ulkopuolisen hyökkäyksen torjunnan perustehtävä, mutta siitä on tullut entistä enemmän symbolinen. Sanon tämän siitä huolimatta, että etenkin Baltian maat nostivat Georgian sodan yhteydessä vuonna 2008 esille sen, onko Nato riittävästi varautunut Venäjää vastaan. Naton käytännön toiminta on kuitenkin kriisinhallintaa ja valmistautumista maailmalla ns. sotaretkioperaatioihin (expeditionary operations), vaikkakaan ei laajamittaiseen hyökkäyssotaan. Tähän on tähdännyt Naton koko kylmän sodan jälkeinen muutosprosessi, vaikka liitto tuskin voi luopua kokonaan perustehtävästään ja suunnittelusta sen varalta.

Tämän ohella on nähtävä sodankäynnin yleisempi muutos. Sodasta on tullut teknologian mahdollistamana täsmäsotaa, joka irtoaa alueista. Olennaisena osana on informaatiosodankäynti. Sota irtoaa myös valtiotoimijoista. Osapuolina tai ainakin ns. länsimaiden vastapuolina korostuvat muut toimijat kuin valtiot, joista tosin huomion kohteena ovat mahdollisesti sortuvat tai sortuneet. Teknistyminen ja ammattimaistuminen koskettavat kaikkia Nato-maiden asevoimia ja vaikuttavat sodan luonteeseen. Yleinen asevelvollisuus on tällä vuosisadalla selvästi väistymässä. Kolmas muutos on asevoimien siviilistyminen. Asevoimat tarvitsevat siviiliorganisaatioita ja yhteistoimintaa niiden kanssa ja pysyvät niistä riippuvaisina. Armeijoissa pyritään korvaamaan määrää laadulla, mikä tarkoittaa vähemmän joukkoja ja yksinkertaista aseistusta mutta enemmän huipputeknologiaa, tulen tehoa ja ammattitaitoa sotilaille.

Suomen ja Naton ero sotiin varautumisessa on kasvanut huolimatta siitä, että Suomi on mennyt mukaan kriisinhallintaan, joka on yhä lähempänä ”tosisotaa”. Afganistanissa Suomi on mukana Naton johtamassa operaatiossa, johon kuuluu myös selkeitä sotatoimia. Naton piirissä kollektiivisen puolustuksen ja kriisinhallinnan ero on pehmentynyt.

Naton jäsenvaltioilla löytyy kyllä valtiokohtaisia eroja varautumisissaan. Yhdysvallat on erityistapaus, joka varautuu laajimmin erilaiseen asevoiman käyttöön, myös hyökkäyssotaan, jota tietenkään ei sillä nimellä politiikassa kutsuta. Uusimmassa strategiassaan Yhdysvallat pyrkii siihen, että se voisi olla aikaisempaa joustavammin sotilaallisesti läsnä alueilla, joissa sillä on intressejä.

Suhteessaan sotaan Naton jäsenvaltiot voidaan jakaa viiteen ryhmään:

  1. sellaisiin, joilla on vahva interventionismin traditio ja siksi myös varautuminen sellaiseen kuten Iso-Britannia ja Ranska
  2. sellaisiin, joilla sotilaallinen kulttuuri pitää yllä oman alueen puolustuksen painotusta, vaikka vastaavia uhkia ei juuri olisikaan, esimerkkinä Saksa,
  3. muihin vanhoihin jäsenmaihin, joille nykyinen kriisinhallinta antaa uuden oikeutuksen asevoimien kehittämiseen kylmän sodan aikaisten uhkien väistyttyä kuten esimerkiksi Tanska, Espanja, Italia ja Portugali
  4. erityistapauksiin, joissa valtioilla on yhteisten uhkien lisäksi jokin oma konflikti ja agenda, joka vaikuttaa asevoimien kehittämiseen kuten Kreikka ja Turkki
  5. Naton uudet jäsenmaat, joissa asevoimia kehitetään voimakkaasti kansainvälisiin yhteisoperaatioihin ja vieläpä erityisesti Yhdysvaltain tukemiseen niissä kuten vaikkapa Bulgaria, Romania, Unkari ja Tshekki.

Suomen kaltaista tapausta ei oikeastaan Naton jäsenissä ole. Lähimpänä on ehkä Norja, siis toisin sanoen valtio, jolla oman alueen puolustus ja asevelvollisuus ovat vieläkin verraten vahvassa asemassa, vaikka suuntaudutaan myös kansainvälisiin tehtäviin. Norjassakaan ei kuitenkaan ole suomalaisen kaltaista alueellista puolustusta.

Nato-maita yhdistää myös se, että asevoimaa varaudutaan käyttämään sisäisen turvallisuuden yhteydessä, ”kotimaan puolustuksessa”, etenkin terrorismintorjuntaan, mutta myös muihin ns. uusien uhkien edellyttämiin tehtäviin. Suomessa tämä kaikki asettuu kokonaismaanpuolustuksen tai Yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamisen puitteisiin. Joku voi kysyä, onko näissä todella kyse sodan logiikasta. Vastaukseni on: suurelta osalta kyllä. Vaikka asevoimia käytetään myös ns. aseettomiin toimiin, avustamiseen ja yhä enemmän poliisitoiminnan tapaan, niin taustana on kuitenkin se, että sotilasorganisaatio pystyy uhkaamaan voimankäytöllä ja tarvittaessa sitä käyttämään. Se on yhä armeijan raison d'etre, sitä varten asevoimia ylläpidetään.

Nato on suuntautunut nyt myös erilaisiin siviilitoimiin. Silti se pysyy silti ennen muuta liittona, jonka päätarkoituksena on yhdistää useamman valtion sotilaallinen voima mahdollisimman tehokkaasti. Tietenkin Nato, kuten kaikki valtioidenväliset järjestöt, tuottaa yhteisöllisyyttä, jossa tunnetaan yhteenkuuluvuutta ja kehitellään yhteisiä pelisääntöjä. Ne koetaan sitoviksi eli jäseniä sitoutetaan toimimaan yhteisten päämäärien hyväksi. Joissakin tapauksissa tämä hillitsee yksittäisten, etenkin pienten jäsenvaltioiden toimia. Silti en alleviivaisi mitään yhteisten arvojen puolustamista, jollaiseen Nato-keskustelussa usein vedotaan. Valtio voi aina sysätä arvoja sivuun, jos politiikka sitä vaatii.

Mitä Suomi saa nyt tai voi jäsenenä saada Natolta sodan kysymyksissä? Ennen muuta sotilaallista kokemusta ulkomailta tilanteista, joissa aseita käytetään muutenkin kuin rauhan ajan ampumakentillä tai sotaharjoituksissa. Suomi saa siis sotakokemusta, olkoonkin, että nimike on kriisinhallinta tai jopa humanitääriset operaatiot. On selvää, etteivät johtavat poliitikot tänä päivänä halua määritellä Afganistanin operaatiota sodaksi. Silti sotatieteellisessä mielessä kansainväliset joukot Afganistanissa osallistuvat sisällissotaan hallituksen tukena, vaikka ne samalla toteuttavat ns. rauhanoperaatiota ja tukevat esimerkiksi ihmisoikeuksien vahvistumista osana pyrkimystä kriisin hallitsemiseen. Sillä, että operaatiolla on YK:n mandaatti, ei ole suurta merkitystä toiminnan luonteen määrittelyssä. Naton omaksuma ns. "kokonaisvaltainen lähestymistapa" (comprehensive approach) on nimenomaan sotilas- ja siviilitoimien yhdistämistä. Suomi on kuitenkin pyrkinyt vetämään rajaa puolustuksen ja kriisinhallinnan välillä vahvemmin Nato, mutta on toisaalta liittämässä siviili- ja sotilaallista kriisinhallintaa toisiinsa entistä tiiviimmin. Yhtä kaikki: sotilaat saavat konkreettista oppia siitä, millaiselta tuntuu olla vihollisena joillekin ryhmille, joutua tulituksen kohteeksi ja itse ampumaan taistelussa.

Periaatteessa Suomi voisi saada saman sotilaskokemuksen osallistumalla esimerkiksi Yhdysvaltain johtamaan koalitioon vaikkapa Viron tapaan ja tietenkin myös EU:n ja YK:n johtamissa puitteissa. Koska Suomessa oman alueen puolustus on niin tärkeässä asemassa, niin nämä kokemukset käytetään sen varautumisen hyväksi. Suomi pääsee myös kehittämään asevoimiensa yhteensopivuutta Naton ja toisten Nato-maiden kanssa sekä vertauttamaan joukkojensa suorituskykyä. Naton ISAF-operaatiota Afganistanissa näytetään pitävän puolustushallinnossa tässä mielessä jopa tärkeämpänä kuin mitä oli osallistuminen Balkanilla Nato-vetoisiin operaatioihin, vaikka taistelutoimissa ollaankin mukana vain "tehtävän täyttämiseksi". Kokemuksen hankkimisen ohella sotilaiden yhteistoiminnassa on aina myös kyse sellaisesta viestinnästä, jossa luodaan uskottavuutta liittolaisuuden varalta.

Liiton ulkopuolella ollen Suomi pääsee Nato-yhteistyössä kehittämään lähinnä ulkopuolisen avun vastaanottovalmiuttaan puolustuksensa varalta. Tähän kuuluu aikaisempaa suorempi keskusteluyhteys eri maiden asevoimien kanssa, joista monet tärkeät yhteistyökumppanit ovat Nato-maiden armeijoita.

Sellaisessa aluepuolustustilanteessa, johon Suomi varautuu, on nyt jonkin verran aikaisempaa pienempi ero siinä, onko Suomi Naton jäsen vai ei. Tämä juontuu siitä, että

  1. naapurimaa Viro on Naton jäsen ja sillä on yhä kiistaa Venäjän kanssa
  2. Venäjän sotilaallinen toimintavapaus Itämerellä on olennaisesti pienempi kuin mitä Neuvostoliitolla oli aikanaan ja
  3. Nato ei ole korostanut aluepuolustusta Puolassa ja Baltian maissa, vaikka ilmeisesti nyt ollaankin tekemässä aikaisempaa selkeämpiä valmisteluja Georgian sodan jälkeisessä tilanteessa. Nato on lisäksi jo kauan huolehtinut Baltian maiden ilmavalvonnasta.
  4. Nato ja Venäjä varautuvat yhä sotilasstrategisesti toisiaan vastaan, vaikka politiikassa onkin yhteistyöhankkeita ja puhutaan kumppanuudesta ja pelkästä puolustuksellisuudesta. Venäjä on kuitenkin sotilaalliselta "kehonkieleltään" aikaisempaa puolustuksellisempi huolimatta Georgian sodasta, jossa se näytti joukkojensa kykyä hyökätä oman alueensa ulkopuolelle mutta paljasti samalla sotilaallisia heikkouksiaan. Silti laadullinen varustelu on tuottanut sen, että sotilasstrategioissa niin tärkeä voimasuhde on yhä Natolle edullisempi sen ja Venäjän välisissä konfliktiskenaarioissa.

Sotilasstrategisen laskelmoinnin ja poliittisen todellisuuden välinen juopa on siis kasvanut. Sodan näkökulma on hämärtynyt, mutta se on siis yhä itä-länsi-suhteessa olemassa ja tulee näin myös Suomen ja Naton suhteen osaksi. Ydinasebalanssi on yhä pitkälti olemassa, vaikka Venäjä ja USA äskettäin pääsivätkin periaatesopuun ydinaseriisunnan jatkumisesta. USA:n ohjuspuolustushanke sekoittaa pakkaa, ja hankkeella on Nato-maiden tuki. Kuitenkin nykyeurooppalaisen lienee entistä vaikeampi kuvitella, että Naton ja Venäjän välinen yhteenotto voisi toteutua. Hän tuskin paljoakaan liittää sotilaallista voimasuhdetta ydinasetasapainoineen itselleen tärkeään todellisuuteen.

Siitä huolimatta sotilasstrategiset kysymykset ovat poliitikoille ja sotilaille yhä painavia ja siksi niitä täytyy sodan näkökulmassa yhä esittää. Sotilaat suunnittelevat sellaistenkin tilanteiden varalta, joita ihmiset eivät enää miellä ja tällä suunnittelulla ja varautumisella on poliittista merkitystä jo normaalioloissa. Siitä huolimatta sotilaat eivät itsekään pidä sotaskenaarioittensa toteutumista todennäköisenä, vaan heille riittää, että ne ovat mahdollisia. Jos Suomi siis menisi Naton jäseneksi, kysymys kuuluisi: mitä Suomen aluepuolustukseen ja pelotteeseen tulisi uutta?

Käytännössä näkyvät muutokset olisivat todennäköisesti aika vähäisiä, jos Nato-maiden ja Venäjän väliset suhteet eivät olennaisesti kiristyisi. Sen sijaan suunnittelutasolla muutokset olisivat merkittäviä. Nykyjärjestelmä kytkettäisiin vahvemmin liiton järjestelmiin. Uutena tulisi se, että Suomen täytyisi suunnitella varautuvansa toisten puolustamiseen todennäköisesti jonkin, enintään ehkä prikaatin kokoisen joukon avulla. Se on selvästi enemmän kuin nykyiset kriisinhallinnan varalta pidettävät valmiudet. Toisaalta Suomi tuskin suunnittelisi niin, että puolustus rakennettaisiin Natosta ilman muuta tulevan avun varaan.

Pitemmällä ajalla Nato-jäsenyys saattaisi heikentää asevelvollisuuden asemaa. Pidän kuitenkin todennäköisenä, että puolustushallinnon toiveet ja linjaukset menevät läpi noin 10 vuoden aikavälillä. Tämä tarkoittaa sitä, että 10 vuoden päästä Suomessa otetaan vähintään noin 70 % ikäluokan miehistä asepalvelukseen - edellyttäen, että he ovat palveluskelpoisia - mutta asevelvollisuusaikaa eli siis reservissäoloaikaa on saatettu lyhentää ehkä noin 10 vuodella. Sodan ajan joukkoihin on sijoitettu noin 250 000 henkilöä nykyisen 350 000:n sijasta. Reservissäoloajan lyhennys vaatisi kuitenkin vastikään uusitun asevelvollisuuslain uuden muuttamisen.

Mitä muut Nato-maat tai Nato instituutiona saavat nyt tai voivat saada Suomelta sodankäynnin alalla, jos Suomi olisi jäsen? Nykyisellään Suomi viestittää omalaatuista aluepuolustustaan, yhä pitkälti kokemustaan perinteisestä rauhanturvaamisesta ja ammattiarmeijoihin siirtyville Nato-maille näyttöä siitä, että lyhyemmälläkin sotilaskoulutuksella on vielä käyttöä kansainvälisissä tehtävissä. Liiton jäsenenä Suomi pääsisi tietenkin vaikuttamaan koko Naton toimintaan ja keskustelisi esimerkiksi Venäjän kanssa myös Nato-Venäjä-neuvostossa. Omasta aluepuolustusmallistaan suomalaiset kävisivät todennäköisesti nykyistä enemmän kansainvälistä keskustelua, koska järjestelmä täytyisi kiinnittää Nato-naapurien järjestelmiin. Eniten tämä koskisi Pohjois-Euroopan ja Baltian maita. Pohjoismainen näkökulma tosin riippuisi paljon siitä, onko myös Ruotsi Natossa vai ei.

Joka tapauksessa Suomen asema muuttuisi siten, että Naton ja Venäjän välisessä vakavassa kriisissä Suomi olisi kiistatta muun Naton etulinjaa ja puskuri, ehkä venäläisten sotilasammattilaisten mielestä myös hyökkäyslähtöalue. Tämä vaikuttaisi Venäjän suhtautumiseen Suomeen. Nythän vallitsee vielä eri osapuolille jonkinlainen epävarmuus siinä, mitä Suomi tekisi Nato-Venäjä-konfliktissa. Suomen Naton jäsenyys ei selkiyttäisi asetelmaa kuitenkaan ilman muuta, koska Suomen pelote idän suuntaan eli ns. puolustuskyvyn uskottavuus jäisi yhä epävarmaksi. Ulkoministeri Stubb koetti viime keväänä todistella Atlantti-Seuran tilaisuudessa, että ”Naton turvatakuut ovat todelliset” ja liitolla on 60 vuoden näyttö pelotteena toimimisesta. Tämä pitää paikkansa, jos turvatakuiden todellisuudella tarkoitetaan sitä, että Nato on ainoa organisaatio Euroopassa, jolla on sotilaallinen rakenne, järjestelmä ja strategia jäsenensä avuksi tulemisesta ulkopuolisen uhatessa sitä hyökkäyksellä. Tämä on kuitenkin eri asia kuin se, miten todennäköisesti pelote kriisitilanteessa toteutuu ja toimii. On erilaisia tutkijoiden tulkintoja siitä, estikö ydinpelote todella yhteenoton kylmän sodan aikana. Tulevaisuutta ajatellen voi kysyä entistä painokkaammin, ovatko nykyiset Nato-maat kehittyneet yhteiskuntina jopa niin, että kollektiivisen puolustuksen uskottavuutta vakavissa kriiseissä on entistä vaikeampi saavuttaa. Kylmän sodan kokemus johtaa myös kysymään, että jos Venäjä ei uhkaisi enää länttä, niin johtuisiko se siitä, että se uskoisi Naton turvatakuiden jäsenmaille toimivan vai ihan kokonaan muista syistä. Sotilasliiton pelotteen toimivuuden avainkysymys on kuitenkin se, mitä Yhdysvallat tekisi Euroopan suhteen. Siinä määrin Nato on yhä Yhdysvalloista riippuvainen.

Antaisiko Suomi jäsenenä enemmän asevoimia Nato-johtoisiin kriisinhallintatehtäviin? En usko siihen ainakaan lyhyellä aikavälillä. Aluepuolustuksen asema tuskin horjuu niin paljon. Paljon riippuu siitä, mihin Nato-maiden enemmistö on valmis menemään seuraavaksi. Afganistan näyttää pitkältä "projektilta" ja ravistelee liittoa sitä selvemmin, mitä enemmän voimia täytyisi kiinnittää taisteluihin ja mitä epävarmemmilta tavoitellut yhteiskunnalliset muutokset maassa näyttävät. Liitto tuskin on valmis ottamaan ainakaan Afganistanin kriisin rinnalle uutta samankaltaista. Suomi ei näytä innokkaalta lisäämään osallistumaan sielläkään, paitsi nyt 4 kk:n ajaksi vaalienvalvontaa varten. Suomi tuskin myöskään antaisi Naton jäsenenä olennaisesti enemmän minkään muunkaan yksittäisen kriisin käsittelyyn kuin nyt, vaikka siinä olisi kyse helpommasta toimintaympäristöstä kuin Afganistan.

3 Suomi ja Nato – talouden näkökulma

Kansainvälisen strategiantutkimuksen instituutin IISS:n mukaan Naton jäsenmaat käyttävät noin 67 % maailman sotilasmenoista. USA:n osuus Nato-maiden yhteenlasketuista menoista on noin 64 %. Aseviennissä kärkimaa on Yhdysvallat, Venäjä on toinen ja Nato-maat Iso-Britannia ja Ranska seuraavina. Sitten on Kiina ja sen jälkeen kaksi Nato-maata eli Saksa ja Kanada. Nato-maiden USA:n, Iso-Britannian, Ranskan, Saksan ja Italian aseviennin maailmanmarkkinaosuus on yhteenlaskien 65 % kaikesta. Johtavin asetuoja taas, jos ei lasketa suurimpia viejiä itsessään mukaan, on Intia, toisena Israel. Seuraavina ovat Egypti, Saudi-Arabia, Pakistan, Etelä-Korea ja niiden jälkeen Venezuela, Etelä-Afrikka ja Taiwan. Asetuottajina muun maailman maat ovat Yhdysvaltoihin ja Länsi-Eurooppaan verrattuna toisen, kolmannen tai neljännen kerroksen väkeä. Vahvin poikkeus ja vuosisadan "nousija" on kuitenkin Kiina, joka sijoittaa kovasti tuotekehittelyyn ja koko sotateollisen kompleksinsa uusimiseen. Luvut ovat vuoden 2007 lukuja. Naton jäsenmaiden sotilasmenot yhteenlaskettuina mutta USA poisluettuna ovat bkt:stä laskettuina kymmenessä vuodessa laskeneet n 2,06 %:n bkt-osuudesta noin 1,73:een.

Eurooppalaisen aseteollisuuden keskittyminen ja kilpailukyvyn tavoittelu on jatkunut kauan ja siihen on vaikuttanut asekysynnän väheneminen. Vaikka eurooppalaiset kilpailevat ennen muuta Yhdysvaltain kanssa, niin Kiina on nouseva tähti. Valtion jollain tavalla ohjailema kansallinen sotateollinen tuotanto on kuitenkin huippukalliita tuotteita sisältävillä aloilla kuten lentokoneteollisuudessa useimmissa maissa jo lähes mahdotonta. Toisin kuin muussa teollisuudessa puolustusteollisuudessa ei kuitenkaan ole samanlaista pakoa halvan työvoiman maihin. Suuri osa armeijoiden käyttöön tulevasta tavarasta on kaksoiskäyttöistä eli sillä on siis siviili- ja sotilaskäyttö, mikä helpottaa kustannuspaineita. Tämä tilanne vallitsee usein tietoteknisessä ja muussa elektroniikkateollisuudessa, jossakin määrin myös kuljetusvälineissä.

Naton rooli kansainvälisessä kilpailussa on tasoittava. Sotilaallinen integraatio muistuttaa näin muuta taloudellista integraatiota, jossa pyritään yhteisesti turvaamaan sisämarkkinoiden toimivuus.

Meneillään yhä olevan talouskriisin voi odottaa vaikuttavan Nato-maihin niin, että sotilaallisia toimintakustannuksia harkitaan entistä tarkemmin. Erityisesti mietitään muita kuin perustoimintojen ylläpidon tai sitten poliittisesti tärkeimmiksi katsottujen operaatioiden kustannuksia. Nato-maiden oma asekysyntä pyrkii laskemaan, kun hankkeita lykätään. Toisaalta varsinainen sotateollisuus ei ole kovin herkkää taloudellisille heilahteluille moneen "siviiliteollisuuden" alaan verrattuna. Talouskriisi voi myös vahventaa turvallisuus- ja sotilastoimintojen, etenkin tukitoimintojen, yksityistämistä ja ulkoistamista. Toisaalta kriisi voi tiivistää yhteistyötä, jossa haetaan säästöjä. Talouskriisi lisää sotilaallista globalisaatiota. On toisen tason kysymys, jos kriisin seurauksena jotkin konfliktit kärjistyvät ja tuottavat poliittisia paineita Natolle puuttua niihin. Samalla voi kuitenkin syntyä myös eripuraa, jollainen on hyvin näkynyt kysymyksessä joukkojen lisäämisestä ja laittamisesta taistelutoimiin Afganistanissa.

Suomessa maanpuolustus on tullut koko ajan riippuvaisemmaksi kumppaneista, ja tämä myönnetään aika laajalti. Omavaraisuuden aika on ohi. Tämä on paradoksaalista, sillä sotilaalliset uhat eivät ole monella mittapuulla katsoen kasvaneet. Kun sotilaat puhuvat, ettei Suomi selviytyisi enää ilman kansainvälistä yhteistyötä, niin ongelmana ei ole yhteisten uhkien kasvaminen. Kysymys on globalisaatiosta ja siihen annetuista vastauksista sotilaallisen integraation keinoin, vaikka tätä jonkin verran koetetaan kääntää politiikassa helpommalle kielelle eli takaisin uhkakysymyksiksi. Yhteistyöhalu ja -edellytykset ovat kasvaneet. Ruotsissa tällainen ajattelu on ollut korostuneempaa kuin Suomessa. Siltä suunnalta on jatkuvasti kuultu, miten yksi valtio ei enää pysty kehittämään eikä sen kannata kehittää kaikkia sotilaallisia kykyjä. Suomessa monet, jotka puhuvat ”kansainvälisen yhteistyön välttämättömyydestä”, tarkoittavat sillä kuitenkin Nato-jäsenyyttä uskaltamatta lausua sitä avoimesti ääneen.

Suomi näyttää hakevan synergiaetuja pohjoismaisesta yhteistyöstä ja tietenkin Euroopan unionin puitteista. Todennäköisesti Nato-jäsenyys tai yhä tiivistyvä yhteistyö tuottaisi joitakin kustannussäästöjä lisää. Näitä haetaan jo nyt Naton puitteista. Kesäkuussa 2009 Suomi ja Nato kirjoittivat yhteisymmärryssopimuksen verkkoteknologian käytöstä. Ruotsi oli tehnyt vastaavan kaksi vuotta sitten. Suomi ja Ruotsi ovat myös lähteneet mukaan Naton strategista ilmakuljetuskykyä parantavaan hankkeeseen, joka palvelee myös EU:n kriisinhallintaa.

Pitkällä aikavälillä on kuitenkin vaikea laskea Nato-jäsenyyden tuomia todellisia säästöjä, koska ne riippuvat suhdanteista, kriiseistä ja ennen kaikkea vaikeasti ennustettavasta politiikasta. Suomen puolustusbudjetin liikkumavara on vakiintunut aika pieneksi, kun sotamateriaali kallistuu yleistä kustannuskehitystä nopeammin. Tämä ajaa helposti tavoittelemaan yhä tiiviimpää yhteistyötä ja työnjakoa toisten valtioiden kanssa. Kuitenkaan Venäjältä ei haluta juurikaan ostaa enää materiaalia, koska suurta osaa siitä ei pidetä taloudellisesti kannattavana materiaalin koko elinkaari laskien. Asian toinen puoli on se, että Naton asema sotilasstandardien asettajana Euroopassa on niin ylivoimainen, että yhteensopivuuspaineet ajavat samaan suuntaan.

Suomi antaa Nato-maille lähinnä erityisosaamistaan joillakin rajatuilla sotilasteknologian alueilla kuten juuri elektroniikka, viestintäteknologia, ajoneuvoteknologia ja jotkin muut aivan huipputeknologiaa edustavat laitteistot. Suomi on joidenkin aukkojen paikkaaja. Käytännössä osaaminen menee suureksi osaksi EU-maihin. Erityispoikkeus on EU:n ulkopuolella oleva Norja, jonka kanssa Suomella on läheinen yhteistyö, suurelta osin kuitenkin pohjoismaisen yhteistyön puitteissa.

Saavutettaisiinko Naton jäsenyyden kautta jotakin kustannussäästöä ja tehokkuuslisää vielä senkin jälkeen, jos vähennetään liiton jäsenyydestä sinänsä aiheutuvat kustannukset? Puolustusministeriö laski vuonna 2004 selvityksessään lisäkustannuksen olevan noin 70 miljoonaa euroa vuodessa, josta noin 25 miljoonaa aiheutuu siitä, että noin 350 miljoonan kertakustannus jaetaan 12 vuoden ajalle. Jäsenyyden taloudellisessa kannattavuudessa on kuitenkin vaikea ottaa huomioon sitä, millaisia kustannustekijöitä tulee mukaan, jos jäsenyys lisää paineita osallistua kansainvälisiin operaatioihin ja koulutustoimintaan. Nehän ovat tunnetusti erittäin kalliita verrattuna vaikkapa asevelvollisjoukon toimintaan kotimaassa. Tämä kustannustekijä oli muuten ainoa asia, jonka Nato-myönteinen ministeri Stubb viime keväänä myönsi voivan olla mietinnän paikka, vaikka hän toistikin vanhaa fraasia, ettei merkittäviä korotuksia puolustusmenoihin tarvita. Hänkin siis kehotti pohtimaan, mitä rahan vastineeksi saataisiin. Sepä se onkin epävarma kysymys.

Naton piirissä liikkunut suositus siitä, että jäsenen puolustusbudjetin pitäisi olla 2 % bkt:stä ei ole kovin hyvä jäsenyyskeskustelun argumentti. Vain vähemmistö Nato-maista saavuttaa sen ja silloinkin on kyse joko suurista jäsenistä USA:sta, Iso-Britanniasta tai Ranskasta tai sitten erityistapauksista Kreikka ja Turkki tai esimerkiksi varsin matalan bkt:n maasta kuten Bulgaria. Eräänlainen mallioppilas menojen korottamisessa on ollut Puola. Bkt-osuuksia käytetään paljon sotilasmenojen vertailuun, mutta samalla ne ovat epävarma mittari. Valtioiden bruttokansantuotteet ovat kovin erilaisia.

Suomi on kymmenen vuoden aikana pitänyt puolustusbudjetin tason, toisin kuin muut pohjoismaat, joissa menojen bkt-osuudet ovat laskeneet. Suomen puolustusbudjetti (v 2007 n 1,3 % bkt:stä) on absoluuttisesti samaa suuruusluokkaa kuin Tshekin, Portugalin, Itävallan ja Sveitsin. Budjetin tason keskeinen tekijä on matala henkilöstökustannus, joka nojaa laajaan yleiseen asevelvollisuuteen. Budjetissahan ei lasketa sen kansantaloudellista kokonaiskustannusta ja – vaikutusta. Tämä tilanne pitää sitten yllä sitä, että Suomi voi laittaa menoista noin kolmanneksen materiaalin uudishankintoihin. Tämän varassa on käynnissä puolustusvoimien rakennemuutos 2010-luvulla.

Jos Nato-jäsenyys säästäisi kustannuksia ja haluttaisiin pitää kiinni nykyisenkaltaisesta materiaalisesta kehittämisestä ja yleisestä asevelvollisuudesta, niin jäsenyys siis kasvattaisi materiaalista suorituskykyä. Jos samalla kuitenkin lisätään ammattimaistumista eli palkkamenot nousisivat, tilanne ei merkittävästi eroaisi nykyisestä. Jos taas jäsenyydellä ei saavutettaisi säästöjä, niin paljon riippuisi pelkästään siitä, jatkuuko materiaalin yleinen kallistuminen. Asevelvolliskustannustaso ei todennäköisesti nouse samassa tahdissa.

4 Suomi ja Nato – politiikan näkökulma

Monien mielestä Naton kaltaisella järjestöllä ei ole omaa politiikkaa vaan ainoastaan jäsenmaiden politiikat. Vaikka Nato ei olekaan EU:n kaltainen suvereeniutta rajoittava tai "poolittava" järjestö, niin institutionaalisessa katsannossa Nato on enemmän kuin jäsentensä summa. Se pystyy sitouttamaan jäseniään ja asettamaan yllykkeitä ja rajoitteita niiden politiikalle.

Silti keskustelussa korostuu joskus liikaa ajatus Naton yhteisestä ja yhtenäisestä politiikasta. On ilmeisesti helppoa sanoa, että "Nato tekee sitä", "Nato tekee tätä", "Nato vaatii" jne. Kuitenkin Nato tekee sitä, mitä sen vaikutusvaltaisimmat jäsenet saavat toiset hyväksymään, että Naton pitäisi tehdä.

Parhaiten eri valtioiden vaikutus selviää suhtautumisesta erilaisiin kriiseihin. Kysymys Yhdysvaltain kansallisen ulkopolitiikan vaikutuksesta on keskeistä Natossa, vaikka tätä eivät etenkään jäsenyyden kannattajat Suomessa halua pitää esillä. Yhdysvallat haraa vastaan, jos se katsoo etujensa sitä vaativan, mutta ei pane yleensä pahakseen, jos Nato liittona lähtee sitä tukemaan. Yhdysvaltain vaikutus näkyy hyvin siinä, keitä Naton jäseneksi halutaan ottaa. USA on ajanut varsin voimakkaasti juuri Georgian ja Ukrainan jäsenyyttä ja oli aikanaan aloitteentekijä koko Naton laajenemisen käynnistämisessä 1990-luvun puolivälissä. Muista maista Ranska asettunee yhä varmimmin Yhdysvaltain pyrkimyksiä vastaan, vaikka tulikin takaisin Naton integroituneeseen rakenteeseen. Oma agendansa on helposti myös Saksalla ja muutamilla muilla ns. vanhoilla jäsenmailla.

Yhdysvaltain aloite on myös ollut ratkaiseva kaikissa kolmessa viimeaikaisessa suuressa kriisissä. Kosovo 1999 ja hyökkäys Afganistaniin 2001 saivat Naton jäsenmaiden tuen, vaikka Nato järjestönä ei aluksi Afganistanissa ollutkaan. Sen sijaan vaille YK:n mandaattia jäänyt Irakin sota 2003 osoittautui Natoa jakavaksi. Sittemmin Nato on ottanut ISAF-operaation Afganistanissa johtoonsa, on myös vahvasti mukana Balkanin kriisien jälkiselvittelyissä ja toteuttaa koulutusmissiota Irakissa.

Jokin vakava mutta sopivan etäällä valtioiden omilta alueilta oleva kriisi olisi todennäköisesti yhä haaste Naton yksimielisyyden aikaansaamiselle. Yhdysvallat voisi silti ottaa johtoaseman ja kerätä tuekseen lähimpiä liittolaisia eli toimia ilman Natoa. Voi kuitenkin olettaa, että kuumimman vaiheen mentyä Nato sen sijaan olisi valmiimpi osallistumaan ainakin niin, että kaikkien jäsenmaiden ei edellytetä lähettävän joukkoja. Nato ei ole Natona kovin kärkäs laajamittaiseen, varsinkaan hyökkäykselliseen voimankäyttöön ja ilman Yhdysvaltoja.

Asian toinen puoli on se, että Yhdysvallat näyttää nyt Obaman kaudella hyväksyvän taas monenkeskisyyden. Edeltäjän kaudella lähdettiin "soitellen sotaan", kieltämättä pitkälti vuoden 2001 terrori-iskujen luomassa tilanteessa, mutta aliarvioiden sitoutumisen pitkäaikaisuus. Yhdysvallat ei ole selviytynyt kriiseistä tarpeeksi nopeasti eroon, ennen kuin liikaa kustannuksia on aiheutunut. Kotimainen politiikka on pakottanut madaltamaan tavoitteita. Tällöin Nato järjestönä myös halutaan nopeammin ja vahvemmin mukaan.

Toisaalta Naton muutos on alkanut tuottaa institutionaalista jatkuvuutta. Koko liiton idea riippuu entistä enemmän uusista kriisinhallintatehtävistä ja niissä menestymisestä. Jokainen kriisi on erilainen ja siksi jokainen vastaus Naton puitteissa todennäköisesti erilainen. Otan kuitenkin vielä mukaan tarkasteluun kaksi vaikuttavaa tekijää. Ne ovat Euroopan unioni ja eurooppalaisissa yhteiskunnissa tapahtuva ”jälkimoderni” sodasta ja politiikasta vieraantuminen, jonka vaikutus ehdollistaa Nato-politiikkaa.

Vallitsevaan hyväksyttyyn poliittiseen puhetapaan kuuluu sanoa, että Nato ja EU:n täydentävät toisiaan. Tosiasiassa ne kyllä myös estävät toisiaan. Jos Euroopassa olisi vain yksi järjestö, jossa päätöksiä asevoiman yhteiskäytöstä tehtäisiin, niin kaikki olisi yksinkertaisempaa. Tällaiseen ei kuitenkaan ole näkymiä millään lyhyellä aikavälillä. Nato-maita on 28, mutta niistä 21 on myös EU:n jäseniä. Naton asema sotilaallisena toimijana pysyy vahvempana kuin Euroopan unionin, jonka toiminta voi edellyttää Natosta ja Yhdysvalloista riippuvia resursseja. Toisaalta EU instituutiona pystyy vaikuttamaan jäsenmaittensa politiikkaan Natoa enemmän ja sillä on monipuolisempi välineistö vastata laaja-alaisen turvallisuuden haasteisiin.

Asetelma tuottaa vaihtoehtojen mahdollisuuden kunkin yhteisen haasteen edessä. Useimmat Nato-maat kuitenkin optimoivat politiikkaansa välttäen tuplakustannuksia kansainvälisessä sotilaallisessa osallistumisessaan. Näin joskus otetaan ”EU-hattu” ja joskus ”Nato-hattu”, mutta joukot voivat olla samoja. Vain toisen järjestön jäsenenä tätä mahdollisuutta ei tietysti ole, mutta silloin myös vältetään niitä riskejä, joita osallistumisesta nimenomaan toisen järjestön kautta aiheutuisi.

Vieraantuminen sodasta ja politiikasta on näkökulma yhteiskuntien muutokseen Euroopassa, jonka joku saattaisi tulkita jopa rauhanprosessiksi. Kuitenkin: jos ihmisiä eivät politiikka ja asevoiman käyttö kiinnosta tai he kokevat itsensä voimattomiksi niiden suhteen, päätöksiä tehdään silti mutta pienemmissä piireissä. Etäällä tapahtuvien operaatioiden toimeenpano voi tulla joskus jopa helpommaksi, jos demokraattinen kontrolli ei toteudu. Tämä paradoksi on syytä tuoda esille 2000-luvun asevoimankäytöstä puhuttaessa. Oman valtion asevoiman käytön muuttuminen liian "edustukselliseksi", kansalaisia koskettamattomaksi, sisältää suuret riskit jäädessään yhä harvempiin käsiin. Sotien ja kriisien medianäkyvyys on kasvanut, mutta se ei välttämättä vedä ihmisiä vaikuttamaan politiikkaan, koska sotakuvat myös turruttavat, viihteellistävät ja etäännyttävätkin.

Suomen Nato-politiikan keskeinen pyrkimys voidaan tulkita Yhdysvaltain ja tärkeiden eurooppalaisten jäsenmaiden tuen varmistamiseksi siinä tapauksessa, että Suomi joutuisi konfliktiin Venäjän kanssa. Kuitenkin Suomen poliittinen pelitila on ns. normaalioloissa suurempi Naton ulkopuolella kuin jäsenenä, mikä sekin liittyy Venäjä-naapuruuteen. Venäjä suhtautuu epäluuloisesti Natoon. Vaikka usein sanotaankin, ettei Moskovasta mitään kysytä tai tarvitse kysyä, niin Suomen jäsenyys todennäköisesti rasittaisi idänsuhteita. Tämä vaikuttaa yhä poliittiseen harkintaan sen ohella, että mielipidekyselyt osoittavat kansalaisten suuren enemmistön olevan yhä Naton ulkopuolella pysymisen kannalla lukemattomista omista syistään. On tosin vaikea sanoa, miten paljon jäsenyys idänsuhteita rasittaisi. Suomella on kuitenkin liiton ulkopuolella liikkumavaraa sellaisissa kriiseissä, joissa myös Venäjällä on intressi. Toisaalta Naton ulkopuolella pysyminen ei näytä aiheuttavan vahinkoa Suomen länsisuhteillekaan. Harvemmin Suomea syytetään ainakaan normaalioloissa vapaamatkustajaksi sen vuoksi, ettei se ei ole Naton jäsen. Osallistuminen maailmalla kriisinhallintaan tuskin on myöskään merkittävästi kärsinyt siitä, ettei Suomi ole jäsen, vaikka silloin tällöin esimerkiksi puolustushallinnon piirissä valitellaan joidenkin Nato-ovien kiinnipysymistä. Toisaalta voinee rehellisesti arvioida, että liiton jäsenyys sinänsä tuskin vetäisi Suomea esimerkiksi terrori-iskujen kohteeksi varmemmin, kuin mitä jo nytkin voisi tapahtua. Iskuilta Suomea suojelevat muut tekijät kuin Natoon kuulumattomuus.

Naton asema voi tulevaisuudessa myös heikentyä, jos Euroopan integraatio etenee vaikka hitaastikin eikä suuria koko maanosaa koskettavia kriisejä ilmaannu. Sellainen saattaa tuottaa jatkuvuutta Suomen nykylinjalle. Toisaalta Suomen Nato-keskustelussa on vahvistunut ns. vaikutusvaltakoulukunta, joka ei noudattele puoluerajoja. Se katsoo, että Suomen pitäisi istua kaikissa pöydissä, missä ylipäätään tehdään tärkeitä päätöksiä, kuten Natossa. Näissä piireissä Nato halutaan nähdä usein vähemmän sotilaallisena ja joskus jopa humanitäärisenä turvallisuusjärjestönä. Tällainen ajattelu jyrää alleen sellaista, jossa Nato-jäsenyyttä tarkastellaan joko Suomen aluepuolustusta vahventavana tai toisaalta Suomea konflikteihin vetävänä kysymyksenä. Jäsenyyden tavoittelua jarruttaa myös se, jos luotetaan Suomen nykyiseen puolustuskykyyn tai arvioidaan toimintaympäristön muuttuneen sotilaallisesti vähemmän uhkaavaksi tai muita kuin sotilasliiton jäsenyyden tarjoamia keinoja vaativaksi.

Tosin, jos Suomi haluaisi varmistaa Naton sotilasavun saamista vakavassa kriisitilanteessa, jossa Venäjä olisi vastapuolena, niin nyt vallitseva politiikan liikkumavara voisi kriisin syvetessä nopeastikin kaventua. Tällöin olisi puhuttava kuitenkin kokonaan toisenlaisesta kriisistä kuin esimerkiksi Georgian sota. Nato reagoi aika laimeasti siihen ja Venäjän politiikkaan, vaikka sillä ja käydyllä sodalla epäilemättä on jotakin vaikutusta Naton vireillä olevan uuden, 2010-luvun strategian suunnitteluun.

Ei ole olemassa yksiselitteistä tietoa, joka sanoisi ennakolta jotakin Suomen todellisista vaikutusmahdollisuuksista Naton jäsenenä. Jäsenyys onkin tyypillinen poliittinen riskipäätös, jonka seuraamukset riippuvat eteen tulevista, vaikeasti ennakoitavista tilanteista ja tietenkin kotimaisista poliitikoista. Tehdyn valinnan mukaan joudutaan vain sitten elämään. Se voidaan päätellä, että toisten maiden vaikutus Suomeen olisi jäsenyyden oloissa todennäköisesti suurempi kuin se on nyt.

Jos Suomi sen sijaan pysyy Naton ulkopuolella, niin muiden maiden ja Naton politiikka vaikuttavat erityisesti silloin, jos kyse on Suomen lähialueesta ja sotilaallinen voima alkaa nousta esille jonkin konfliktin käsittelyssä.

5 Yhteenveto

Suomi on pitkällä aikavälillä lähentynyt Natoa, mutta kynnys täysjäsenyyteen on yhä olemassa. Puolueiden ulko- ja turvallisuuspoliittiset linjaukset kokoomusta lukuun ottamatta viittaavat siihen, ettei jäsenyyttä ehkä niin kovasti ja nopeasti lähiaikoina tavoitellakaan, jos vaativammat sotilasasiat eivät nouse esille. Toisaalta on vaikea ennakoida erilaisten painostusryhmien vaikutusta.

Tärkeä intressiryhmä Nato-asiassa on puolustushallinto. Sen piirissä sodan näkökulma painaa paljon ja toisena tulee talouden näkökulma. Jos annetut taloudelliset resurssit eivät tyydytä sotilaallista ajattelua, niin lisäresursseja aletaan hankkia kolmannen näkökulman kautta eli aktiivisella politiikalla. Kysymys on siitä, millä tavalla poliittisilta ryhmiltä haetaan vastakaikua. Selontekomenettely on ollut puolustushallinnolle erittäin tärkeä vaikutuskeino, koska sen kautta on sitoutettu eduskuntaa. Toisin kuin muut turvallisuuden kanssa tekemisissä olevat hallinnonalat, puolustushallinto on voinut varmistaa voimavarojaan pitkähkölle aikavälille. Hallinto on kuitenkin varsin herkkä yleiselle mielipiteelle. Jos se kääntyisi nykyistä myönteisemmäksi Nato-jäsenyydelle, niin puolustuksen piiristä kuultaisiin ilmeisesti nykyistä enemmän ja arvovaltaisempia ääniä jäsenyyden puolesta. Upseeriston enemmistö kannattaa sitä jo nyt, mutta erityisesti virassa olevat kenraalit näyttävät pysyttäytyvän lojaaleina hallituksen Nato-linjaukselle ja pidättäytyvät jäsenyyttä koskevista suosituksista.

Puolustushallinto on kuitenkin vain yksi esimerkki ja kysymys on toki virkamiehistä ja virkamiesvalmistelusta. Ensisijaista on kuitenkin poliittinen kenttä. Siinä Nato-jäsenyyteen kriittisesti suhtautuvat ovat vaikuttajina hajallaan, vaikka yleinen mielipide onkin pysynyt nykylinjauksen kannalla. Ongelmana on erityisesti se, että ns. eliittien piiristä ei paljoa nouse ääniä, jotka antaisivat vastakaikua Nato-kriittiselle mielipiteelle. Vallitseekin tilanne, jossa poliittiset yllätyksetkin ovat mahdollisia. Suomalaisessa keskustelussa vaikuttaa myös yhä turvallisuuspolitiikkaan kylmän sodan aikana juurtunut konsensusvaatimus, joka on kulttuurinen. Ulospäin se näyttäytyy voimavarana, mutta sisältää vaaran siitä, että luottamusta päättäjiin ja asiantuntijoihin on liikaakin.

Politiikka ratkaisee viime kädessä, myös se politiikka, johon ihmiset eivät halua vaikuttaa. Talous tulee Nato-kysymyksessä vahvimmin mukaan silloin, jos jäsenyydestä aiheutuisi merkittäviä lisäkustannuksia ja toisaalta siitä ei uskottaisi saatavan riittäviä säästöjä. Sodan näkökulma taas on eräänlainen tausta. Se toimii politiikassa välillä sopivina argumentteina ja toisaalta sitten muhii suunnittelukammioissa, joista erityisesti sotilaat nostavat sitä esille tarpeen mukaan.

Takaisin alkuun

Sivustoa on viimeksi päivitetty 16. marraskuuta 2017. Ilmoita ongelmista: kirsti.era / ät gmail.com