Joensuun rauhanryhmän logo

Joensuun rauhanryhmä

viestit (at) joensuunrauhanryhma.org

Tarja Kupiainen, FT, yliopettaja & Jari Kupiainen, FT, dosentti, yliopettaja

Paikallisia kulttuureita, paikallisia konflikteja? (lyhennelmä)

Bougainville ja Melanesia
Aika, tila, toimijuus
Lopuksi

Johdanto

Tämän
 esityksen 
lähtökohtia 
kiteyttää
 jamaikalaisen, 
sittemmin 
murhatun 
reggaelegenda
 Peter 
Toshin
 laulu,
 jossa
 todetaan:
”I 
don’t
 want
 no
 peace. I 
need 
equal 
rights 
and 
justice.”
 Toisin 
sanoen
 näennäinen 
rauhantilanne 
ei 
ole 
todellinen, 
jos 
epätasa‐arvo
 ja 
epäoikeudenmukaisuus 
vallitsevat. 

Väestötieteellisen 
kehityksen 
ja 
yleisen 
lukutaidon
 edistyminen 
ovat
 keskeisiä 
tasa‐arvoistavina 
ja 
samalla
 rauhaa
 edistävinä 
tekijöinä 
– 
ovatko
 väestötieteellinen 
tasapaino
 ja 
luku‐
 ja 
kirjoitustaidon
 ulottuminen
 kaikkiin
 ihmisryhmiin
 kaikkialla 
mahdollisia
 maailmassa, 
joka
 yhä 
edelleen 
on
 jakaantunut 
erilaisiin 
etupiireihin 
ja jossa 
naiset 
jäävät
 miehiä 
helpommin 
koulutuksen 
ulkopuolelle? 

Miten 
globalisaatio
 suhtautuu
 tasa‐arvoon 
ja 
oikeudenmukaisuuteen?
 Onko 
Emmanuel
 Todd 
oikeassa,
 kun pessimistisesti 
(ja 
poleemisesti)
 väittää, 
että
 globalisaation 
aikakaudella 
epätasa‐arvoisuus
 on
 lähes 
koko
 ajan
 lisääntynyt? Miten 
paikka
 ja
 tila 
määrittyvät 
konfliktien 
näkökulmasta 
– 
meidän
 paikat,
 toisten
 tilat?
 Konflikteihin 
liittyy
 kiinteästi
 paikallisen 
territoriaalisuuden
 idea 
eli 
tilan 
hallinnan
 politiikka,
 jonka
 tarkoitus
 on 

luoda
 turvallisuutta 
tai
 turvallisuuden
 tunnetta 
paikallisyhteisöille.


Tiukasti
 rajattu
 elinympäristö,
 rajojen
 (fyysisten 
sekä 
mentaalisten) 
luominen 
sekä dikotomiat 
(me 
ja 
muut, 
ystävä 
ja 
vihollinen,
 nainen 
ja 
mies) 
määrittävät 
paikallisten 
ihmisten
 arkikäytäntöjä 
kulttuurista 
toiseen. 
Konfliktit
 ovat 
luoneet
 monia
 käytäntöjä, 
jotka 
omalla
 tavallaan 
paikallisella 
tasolla 
mahdollistavat 
elämisen 
konfliktin 
ja 
jännitteiden
 repimässä
 yhteiskunnassa
 (Palestiina,
 Kosovo,
 Pohjois‐Irlanti, 
Salomonsaaret...). 
Globaalisella
 tasolla
 sellaiset paikallisen
 tason
 ratkaisut, 
jotka
 pyrkivät
 ylittämään
 eri 
ryhmien 
väliset 
konfliktit 
ja välttämään
 niin
kutsutun territoriaalisen 
ansan, 
jäävät
 esimerkiksi 
uutisoinnissa
 konfliktia
 kärjistävien
 ratkaisujen
 varjoon 
(vrt. 
Israelin
 ja
 Palestiinan 
naisryhmät
 rauhan 
puolesta 
vs.
 itsemurhapommi‐iskut).


Toisaalta 
esityksemme
 otsikko
 kysyy
 osaltaan
 sitä, 
kuinka
 paikallisia 
kulttuurit 
ja 
konfliktit
 nykyisin 
oikein 
ovat. 
Tarkoituksenamme
 on
 haastaa 
ja 
kyseenalaistaa
 sellaisia
 mielestämme vanhentuneita 
mielikuvia 
kulttuureista,
 joiden 
perusteella 
jokin
 kulttuuri
 nähdään
 ja esitetään 
paikallisena,
 vain
 jossakin 
tietyssä 
maantieteellisessä
 paikassa
 sijaitsevana
 asiana 
ja vastaavasti 
tuon 
kulttuurin 
tiimoilla 
esiintyvät 
konfliktit 
esitetään 
paikallisina, ainoastaan
 jossakin 
tietyssä
 maantieteellisessä 
paikassa
 tapahtuvana
 asiana.

 EU:n
 ja 
Naton
 valmiusjoukot
 ja 
niiden
 väliintulo 
sekä 
myös
 YK:n
 rauhanturvajoukot 
ilmentävät 
tilannetta 
– mikään
 konflikti 
ei 
ole 
paikallinen. 
Entinen 
suurvalta
 Neuvostoliitto 
pyrki 
ulottamaan 
ja 
ulotti oman
 konfliktien 
hallintamallinsa
 yli 
kulttuurirajojen 
paitsi
 omien 
valtiollisten
 rajojensa

 sisällä, 
myös 
niiden
 ylitse.
 Samaan
 aikaan 
valtameren 
takana
 toinen
 suurvalta 
USA
 rakensi omia
 etupiirejään.
 Nyt
 USA:n
 ja 
NL:n
 raunioille syntyneen
 Venäjän 
lisäksi
 EU 
ja 
Kiina 
ym. tekevät 
samaa 
(ainakaan
 nyt 
Putinin 
aikakaudella 
ei 
vaikuta 
kovin
 todennäköiseltä, että
 Venäjästä 
ihan
 heti
 kehkeytyy 
liberaali 
demokratia
 ja 
hyväntahtoinen 
jättiläinen,
 joka
 aidosti 
pyrkii 
rauhan 
edistämiseen 
sekä
 omien
 rajojensa
 sisällä
 että
 niiden
 ulkopuolella).


Toisaalta
 konfliktit 
ja
 myös
 luonnonkatastrofit 
tuovat
 maailman
 lähelle 
median 
välityksellä. Tämä
 tuli
 ilmeiseksi, 
kun 
kaukaiset 
Salomonsaaret 
ylittivät 
suomalaisen 
median 
uutiskynnyksen 
(vallankaappaus
 kesäkuussa 
2000;
 pyörremyrsky 
Zoe 
Tikopian 
saarella vuoden
 2002 
lopussa).

Globalisaatiokehityksen,
 kaupungistumisen 
ja 
yhteiskunnallisen 
modernisaation 
sekä
 kansainvälisen 
siirtolaisuuden,
 pakolaisuuden,
 väestösiirtojen 
ja 
yleisen
 liikkuvuuden synnyttämässä
 nykytilanteessa 
ei 
enää
 ole 
erityisiä 
perusteita 
ajatella,
 että 
kulttuuri 
ja paikallisuus
 jotenkin 
samastuisivat 
toisiinsa 
tai 
että 
tietyn
 kulttuurin 
edustajat
 olisivat löydettävissä 
vain
 tietystä
 maantieteellisestä
 paikasta. 
Kulttuurit
 ovat 
läsnä 
siellä 
missä
 kulttuurin 
jäsenet 
kulloinkin 
asuvat 
ja 
liikkuvat 
– 
joko 
fyysisesti 
tai 
virtuaalisesti, 
kuten esimerkiksi
 nettiympäristössä.
 Tämä 
tarkoittaa 
käytännössä 
sitä,
 että
 kaikki 
kulttuurit 
ovat jossakin 
mittakaavassa 
läsnä 
oikeastaan 
kaikkialla. 
Voimme
 saada
 hämmästyttävänkin
 vaivattomasti 
yhteyden 
käytännössä 
mihin 
tahansa
 kulttuuriin ja 
sen 
edustajiin
 silloin 
kun tarvetta 
on,
 enimmäkseen
 vieläpä
 reaaliajassa.
 Sama
 reaaliaikaisuus
 kuvaa 
mediateollisuuden
 ja tiedotusvälineiden 
kykyä
 tuoda 
vieraat 
paikallisuudet 
omiin
 olohuoneisiimme, 
olipa 
sitten
 kyse 
kulttuureista, 
konflikteista 
tai 
molemmista 
yhdessä.


Tätä
 reaaliaikaisuutta
 ja 
koko
 maailman
 läsnäoloa
 paikallisissa 
konflikteissa 
on
 viime 
aikoina hyödyntänyt
 esimerkiksi 
baskien 
vapautusjärjestö 
ETA 
tekemällä
 pommi-iskuja
 turistikohteisiin.
 Iskuissa
 ei 
ole 
tarkoitus 
vahingoittaa
 ihmisiä,
 vaan
 saada 
huomiota 
omalle asialle, 
ja 
siinä 
on 
onnistuttu
 hyvin 
– 
uutiset 
leviävä
t kaikkialle 
maailmaan
 ja 
asiasta keskustellaan 
kahvipöydissä pohjoisesta 
etelään.
 Voidaan 
ajatella, 
että 
ETA:n 
aktivistit 
sen
 lisäksi,
 että 
herättävät 
kansainvälistä 
huomiota, 
myös 
luovat 
toiminnallaan
 meidän 
ja 
toisten välistä
 eroa.

Tekemällä 
näkyväksi 
meidän 
ja
 toisten
 välistä 
eroa 
aktivistit 
toteuttavat 
sellaisen vahvan 
territoriaalisuuden 
mallia,
 jossa 
tilan rajaaminen
 ja 
toiseuden 
ulkoistaminen 
koetaan ainoiksi 
keinoiksi 
selvitä 
konfliktiyhteiskunnassa. 
Vaaditaan
 omaa
 tilaa,
 korostetaan paikallisia 
arvoja
 ja 
omaa
 kulttuurista 
erityisyyttä, 
ja 
silloin tarvitaan 
toista, 
johon 
itse vertautuu. 
Voi
 perustellusti
 kysyä,
 voisiko
 rauha 
(rauhanomainen rinnakkaiselo) 
olla 
ETA:n
 tai 
minkä 
muun
 tahansa 
aktivistiliikkeen 
tavoitteena, 
jos 
rauhan edellytyksenä 
on 
sellainen eri 
ryhmien 
välinen 
rinnakkaiselo, 
jossa 
rajat 
hämärtyvät 
ja 
eronteot 
hälventyvät.
 Jaottelut
 meidän
 paikkoihin 
ja 
heidän
 (meitä
 uhkaaviin) 
tiloihin 
eivät 
välttämättä mihinkään
 häviä
 rauhanprosessien 
myötä.


Mitä 
kulttuurin
 paikallisuuden 
purkautuminen
 sitten 
tarkoittaa 
konfliktien 
näkökulmasta?
 Voimmeko 
hahmottaa
 tilannetta
 lainaamalla
 luonnontieteissä,
 erityisesti 
kaaosta
 käsittelevän tutkimuksen
 piirissä 
muodostettua
 fraktaalisuuden 
ajatusta 
ja 
metaforaa. 
Fraktaalisuudessa on yksinkertaistetusti 
kyse
 tietyn
 matemaattisen 
mallin 
– 
ja 
sitä 
ilmentävän 
vaikkapa graafisen peruskuvion - 
toistumisesta
 kaikissa 
eri 
mittakaavoissa.
 Toisin
 sanoen
 kuvio
 näyttää samalta,
 vaikka 
mittakaava 
– 
siis 
tarkastelun
 etäisyys 
– 
vaihtelee. 
Samankaltaisesti 
voimme ajatella 
kulttuurien ilmentävän
 omaa 
olemustaan 
ja 
tilannettaan
 fraktaalin 
kaltaisesti skaalautuen 
eri 
mittakaavoihin 
edustajiensa
 kautta.
 Entä 
sitten 
konfliktit, 
säilyykö
 niidenkin rakenne
 samana
 eri
 mittakaavoissa?
 Näitä
 asioita 
pohdimme 
esityksessämme
 eri
 kulttuureista 
ja 
erilaisilta 
alueilta 
olevien 
esimerkkien
 avulla.
 Kiinnostavaa 
on 
myös
 lähestyä konflikteja 
sukupuolen
 näkökulmasta: 
poliittinen 
epävakaus 
kun 
on 
pääasiassa 
miesten
 aikaansaannosta.


Ylös

Bougainville
 ja 
Melanesia


(Tarkempi
 kuvaus
 aihealueesta 
löytyy
 Jari 
Kupiaisen
 artikkelista 
”Kaivoksen 
ja 
konfliktin ekopolitiikkaa 
Bougainvillessa”. 
Teoksessa 
Simo
 Laakkonen 
ja 
Timo
 Vuorisalo (
toim.):
Sodan
 ekologia. 
Nykyaikaisen
 sodankäynnin 
ympäristöhistoriaa. 
Helsinki: 
SKS. 
2007.)
Melanesian
 alueen
 9,5- 
miljoonainen 
väestö
 kuuluu
 nykyisin
 kansalaisuudeltaan 
Indonesiaan 
(Papua), 
Papua‐Uusi‐Guineaan
 (itsenäistyi 
1975), 
Salomonsaariin
 (its. 
1978), 
Vanuatuun 
(its.
 1980), 
Ranskaan
 (Uusi
 Kaledonia) 
tai 
Fidzhiin 
(its. 
1970) 
ja 
puhuu 
1
335 
eri 
kieltä,
 mikä 
on
 viidesosa 
maapallolla 
vielä
 elossa
 olevista 
kielistä. 

Kolonialismista 
ja 
kristillisestä 
 lähetystyöstä
 huolimatta 
perinteiset 
kulttuuriarvot
 ja 
perinteiset 
sosiaalisen 
toiminnan
 mallit leimaavat
 modernisoituvaa
 nyky‐Melanesiaa.
 Kieleen,
 kulttuuriin 
ja 
perinteisiin
 pohjaava etnisyys
 on 
Melanesiassa
 edelleen
 monimuotoisempaa
 kuin 
millään
 muulla 
maapallon kulttuurialueella.

Papua‐Uuteen‐Guineaan
 kuuluvaa 
mutta
 maantieteellisesti
 Salomonsaarten 
ryhmään
 liittyvää Bougainvillen
 saarta
 asuttaa
 melko
 heterogeeninen 
noin 
200
 000
 hengen 
väestö, 
joka 
puhuu
 26
 eri
 kieltä. 
Bougainvillen
 kymmenen
 vuotta 
kestäneen 
sisällissodan 
osapuolet
 
allekirjoittivat 
tulitaukosopimuksen 
huhtikuun 
viimeisenä
 päivänä
 1998.
 Pysyvä rauhansopimus 
allekirjoitettiin 
elokuun 
lopussa 
2001, 
jolloin
 taistelutoimet
 virallisesti lopetettiin 
ja 
sovittiin 
Bougainvillen 
sekä
 viereisen 
Bukan 
saarten autonomiasta. 
Sittemmin rauhanprosessi 
on 
edennyt
 asteittain
 kohti 
demokraattista 
siviilihallintoa 
ja 
sodan 
tuhoja
 on
 alettu
 korjata
 aseistariisunnan
 edetessä.
 Bougainvillen 
uutta 
perustuslakia koskeva
 äänestys
 järjestettiin 
touko‐kesäkuussa
 2005
 ja
 itsenäisyyttä 
valmisteleva 
kansanäänestys aiotaan
 toteuttaa 
ensi 
vuosikymmenen
 alkuvuosina. 
Bougainvillen 
itsenäisyyssodassa 
on 
arvioitu kuolleen 
enimmillään 
20
 000
 ihmistä,
 suurelta
 osin
 lapsia,
 jotka 
Bougainvillen 
saarron
 aikaan jäivät 
vaille 
lääkkeitä 
ja 
perusterveydenhuoltoa.
 Lisäksi
 noin
 70
 000
 ihmistä 
on 
ajettu
 kotiseuduiltaan.
 Heidän
 paluunsa
 on 
edelleen 
kesken.



Bougainvillessa 
sotia 
ja 
konflikteja 
on
 ollut 
kolonialistisen 
historian
 kuluessa 
useita
, ja 
niiden
 välillä 
on 
selviä
 kulttuurisia, 
sosiaalisia, 
taloudellisia 
ja 
muita
 jatkumoita. ”Pääkallonmetsästystä” 
harjoittaneet
 paikalliskulttuurit 
tulivat
 kolonialistisen
 hallinnon piiriin 
1905,
 kun
 siirtomaista 
käydyn
 kilpailun
 seurauksena 
Australia, 
Saksa 
ja 
Englanti jakoivat
 1800‐luvun
 lopussa
 keskenään 
Papua‐Uuden‐Guinean
 nykyisen 
alueen
 sekä Salomonsaaret.
 Bougainville 
siirtyi
 lyhyeksi
 ajaksi
 Saksan
 hallintaan
 ja
 saaren 
kolonialistinen siirtomaatalous
 käynnistyi. 
Saksa 
häädettiin 
kuitenkin 
ensimmäisen
 maailmansodan
 aikana pois 
Bougainvillesta 
ja
 koko 
Tyyneltä mereltä, 
jolloin Bougainville 
ja 
keskeinen
 osa 
Uuden
 Guinean 
itäosasta 
jäi 
Australialle 
Britannian 
pitäessä Salomonsaaret 
ja 
Papuan. 
Siirtomaita
 jaettaessa
 ei 
piitattu
 paikallisista 
kulttuurirajoista, 
minkä
 seurauksena
 Bougainville
 joutui siirtomaahallinnossa
 erilleen
 muusta 
Salomonsaarten saariryhmästä,
 jonne
 saarelaisten
 kauppa‐, 
liittolais‐ 
ja 
sukulaissuhteet
 olivat 
perinteisesti 
suuntautuneet.



Australia
 loi
 Bougainvilleen 
ja 
viereiseen 
Bukaan 
nopeasti 
raa'an 
ja 
rasistisen siirtomaahallinnon 
plantaaseineen
 ja 
yhtiöineen.
 Samaan
 aikaan 
saarelle 
saapuneet 
katoliset, adventistit 
ja 
muut 
lähetyssaarnaajat 
yhdessä
 siirtomaaviranomaisten kanssa 
huolehtivat, 
että
 perinteinen 
elämänmuoto
 itsellisinä 
saarelaisina 
muutettiin 
osaksi 
kristillistä 
kolonialistista
 taloutta. 
Huonomaineisille 
kookos‐
 ja 
kaakaoplantaaseille 
palkattiin
 sekä 
paikallista 
että Uuden 
Guinean
 pääsaarelta 
tuotua 
työväkeä.
 Palkkatyö
 tutustutti 
saarelaiset 
länsimaiseen rahatalouteen 
ja 
taloudellinen 
kulttuurinmuutos
 käynnistyi. 
Toisessa
 maailmansodassa
 Bougainville 
joutui 
Salomonsaarten 
ja 
Uuden 
Guinean
 tapaan 
Tyynenmeren
 sodan
 keskeisten taistelujen 
tapahtumapaikaksi. 
Bougainvillen 
miehittivät 
aluksi 
japanilaiset,
 jotka 
kävivät
 laajoja
 taisteluita
 Yhdysvaltain 
johtamaa
 liittoutuneiden 
armeijaa 
vastaan 
etenkin 
vuosina
 1943
‐
44.



Viime
 vuosikymmenien 
ajan 
Bougainvillen 
tapahtumien 
polttopisteessä
 on 
ollut 
saarella sijaitseva 
jättimäinen, 
maailman
 suurimpana
 pidetty
 Pangunan 
kaivosalue, 
jolla 
maailman 
suurimman
 kaivosjätin
 Rio
Tinton 
(Rio
Tinto 
Conzinc
 Ltd.) 
australialainen 
tytäryhtiö Bougainville 
Copper
 Limited
 (BCL)
 on 
harjoittanut 
kaivostoimintaa 
1960‐luvun
 jälkipuoliskolta 
alkaen. 

Kaivos
 on 
tuottanut 
ennen
 muuta 
kuparia
 mutta 
myös
 runsaasti muita 
metalleja: 
kultaa, 
hopeaa 
ja 
nikkeliä. 
Perustamisestaan 
asti 
Pangunan
 kaivos 
on 
ollut kitkerän
 paikallisen 
arvostelun 
kohde,
 samalla
 kun 
se
 on 
toiminut 
Papua‐Uuden‐Guinean
 valtion
 tärkeimpänä 
yksittäisenä 
tulolähteenä
 kriisin
 alkamiseen
 ja
 kaivoksen
 sulkemiseen asti 
vuonna
 1989.
 Tyytymättömät 
maanomistajat Bougainvillessa
 olivat 
jo 
julistaneet yksipuolisesti 
saarensa 
itsenäiseksi
 muutamaa 
viikkoa 
ennen
kuin
 Papua‐Uusi‐Guinea
 itsenäistyi 
Australian 
alaisuudesta 
lokakuussa
 1975.
 Papua‐Uusi‐Guinea 
katsoi 
kuitenkin
 saaren
 kuuluvan
 omistukseensa, 
joten 
Bougainvillen 
ympärille 
perustettiin Pohjoissalomonsaarten 
provinssi.


Konflikti
 paikallisten
 ja
 kaivosyhtiön
 välillä 
alkoi
 kärjistyä 
vuonna
 1979
 muodostetun 
 Pangunan 
alueen
 maanomistajien 
yhdistyksen 
toiminnan 
myötä. 
Keskeisiä 
syitä
 kaivoksen
 vastustamiselle 
olivat
 ennen 
muuta
 kaivoksen
 aiheuttamat 
ympäristötuhot, 
sillä 
kaivos
 oli muodostunut
 ekologiseksi 
uhkaksi
 koko 
eteläisen 
Bougainvillen 
luonnolle. 
Myös 
kaivoksen
 saarelaisille 
maksamat
 korvaukset
 ja 
niiden 
epätasainen 
jakautuminen 
aiheuttivat kapinointia.
 Papua‐Uusi‐Guinean 
hallitus
 on
 ollut 
haluton 
luopumaan
 Bougainvillesta 
ja
 
Pangunan
 kaivoksesta,
 sillä 
Pangunan 
taloudellinen 
merkitys 
oli 
kaivostoiminnan
 vuosina
 noin 
7
% 
valtion 
vuosittaisesta reaalitulosta.
 
Kaivosyhtiön 
hallitukselle 
maksamia 
rojalteja alettiin
 1980‐luvulla 
siirtää
 Pohjoissalomonsaarten 
provinssihallinnolle, 
mikä
 kohensi
 Bougainvillen 
saaren 
taloudellisia 
olosuhteita
 ja 
Bougainvillesta 
ehti 
muodostua 
ennen 
kriisin alkua 
Papua‐Uuden‐Guinean 
rikkain 
ja 
kehittynein 
maakunta.

Kaivoksen
 vastustaminen 
oli 
1980‐luvulla 
alkanut
 edetä 
jo 
radikaaliin 
suuntaan
 niin,
 että maanomistajien 
yhdistys 
aloitti 
kaivosta 
vastustavan 
terrorikampanjan 
Francis 
Onan 
johdolla 
vuonna
 1987.
 Samaan
 aikaan 
entinen 
armeijaupseeri
 Sam
 Kauona 
liittyi 
joukkoon 
mukaan 
ja 
seuraavana 
vuonna 
Pangunan 
aluetta 
asuttavan 
Nasioi‐yhteisön 
maanomistajien
 yhdistys 
muuttui
 nopeasti
 saaren
 itsenäisyyttä 
ajavaksi
 Bougainville 
Revolutionary 
Armyksi, 
BRA:ksi. Tilanne
 kärjistyi 
ja 
kaivos
 suljettiin 
keväällä 
1989.
 Runsaan
 vuoden 
taistelujen 
jälkeen
 hallituksen 
joukot
 vetäytyivät 
Bougainvillesta
 1990, 
jolloin 
bougainvillelaiset 
julistivat 
saaren yksipuolisesti
 itsenäiseksi
 ja 
perustivat 
väliaikaisen
 hallituksen.
 Saari 
joutui
 myös 
armeijan täydelliseen 
saartoon, 
joka
 jatkui 
vuoteen 
1997 
asti. 
Tuolloin 
tuli 
voimaan 
aselepo 
osapuolten välillä, 
joka 
johti 
pysyvän 
tulitaukosopimuksen 
allekirjoittamiseen 
seuraavana 
keväänä.

Bougainvillen
 sotaa 
kesti 
kymmenen 
vuotta, 
ja 
taistelujen 
laannuttua 
neuvottelut itsenäistymisestä,
 autonomiasta 
ja 
Pangunan
 kaivoksen 
kohtalosta 
ovat 
jatkuneet keskeytyksettä. 
Rio
 Tinto 
on
 luopunut
 kaivostoiminnasta 
Pangunassa, 
ja 
kaivoksen tulevaisuus 
on 
Bougainvillen
 nykyhallinnon
 käsissä.
 Itse
 saarella 
jälleenrakennus 
on 
lähtenyt käyntiin, 
Kietan 
satama 
on 
avattu 
liikenteelle, 
plantaasit 
ovat 
siirtyneet 
paikallisille maanomistajille, 
jotka 
ovat
 alkaneet
 viljellä
 niitä,
ja
 turismiteollisuuden
 perusrakenteita yritetään 
elvyttää. 
Pangunan
 kaivoksen 
uudelleen avaamisesta
 keskustellaan.





Ylös

Aika,
tila,
toimijuus


Mitä
 siis
 tapahtui?
 Tiivistäen 
tilanne 
on 
se,
 että 
Bougainvillen 
alkuperäisten paikallisyhteisöjen 
historiallinen
 kohtaaminen 
alueen
 ulkopuolisen 
maailman
 kanssa 

on edennyt 
konfliktista 
toiseen 
ja 
samanaikaisesti 
jokainen 
näistä 
paikallisista 
konflikteista
 on
 ollut 
luonteeltaan
 globaali
 ja 
jäsentynyt 
sellaisena: 
saksalaisen 
ja 
sittemmin 
australialaisen siirtomaahallinnon
 rakentaminen, 
kristinuskon 
tuottama 
konflikti 
suhteessa 
perinteisiin uskomusjärjestelmiin 
ja 
kulttuurisiin
 käytäntöihin, 
toisen 
maailmansodan
 aikaiset 
laajat
 taistelut 
Bougainvillessa 
ja 
Melanesiassa, 
kaivostoiminta 
ja 
konflikti 
maailman
 suurimman
 kaivosyhtiön
 kanssa 
sekä 
siitä 
seurannut 
sisällissota,
 joka 
on 
johtamassa saaren 
autonomiaan. Jokainen
 näistä 
konflikteista
 kytkee
 paikallisen 
ja 
globaalin 
toisiinsa 
hieman 
toisistaan
 poikkeavin 
tavoin
 mutta
 enemmän
 tai 
vähemmän 
samanrakenteisesti ,
sillä 
jokaisessa toistuu
 vastakohta 
paikallisen
 ja 
kansainvälisen
 / 
globaalin 
toimijuuden 
välillä.

Toimijuuden
 näkökulmasta 
onkin 
erityisen
 kiinnostavaa 
havaita
 ne 
uudet 
kanavat, 
foorumit, 
keinot
 ja
 muut 
toimijuuden 
muodot,
 jotka 
tässä
 tapauksessa 
bougainvillelaiset
 ovat onnistuneet 
kytkemään
 käyttöönsä
 kuvatun
 historiallisen 
prosessin 
aikana.
 Tällä 
hetkellä 
tätä ”paikallista” 
kamppailua
 Bougainvillen 
autonomian 
rakentamiseksi 
käydään
 yhtä 
lailla kansallisissa 
ja 
kansainvälisissä
 tiedotusvälineissä, 
Internetissä,
 diplomaattien 
kabineteissa
 kuin 
vaikkapa 
New
 Yorkin
 oikeusistuimessa, 
jossa 
Rio 
Tinto
 –kaivosyhtiö 
joutuu
 vastaamaan bougainvilleläisen 
sissijohtajan 
Francis
 Onan 
käynnistämään
 kanteeseen
 kaivostoiminnan aiheuttamasta järjestelmällisestä 
ympäristötuhosta 
Bougainvillen 
saarella.



Voisi 
todeta, 
että
 globalisaatiokehityksen 
seurauksena
 paikalliset 
konfliktit 
ovat 
nykyisin 
suoraan
 globaaleja. Ne 
sitovat
 piiriinsä 
toimijoita, 
jotka
 ovat 
paikallisia, 
alueellisia, 
kansallisia, 
kansainvälisiä 
ja
 maailmanlaajuisia.
 Jos
 alueita 
ja 
paikallisuuksia
 tulisi 
Doreen
 Masseyn 
mukaan 
tarkastella nimenomaisesti 
sosiaalisina 
tiloina
 ja
 jos 
edelleen 
Masseyn
 mukaan 
tila 
ja 
aika 
tulisi 
pitää
 systemaattisesti 
yhdessä
 tällaisessa 
tarkastelussa, 
voimme
 havaita,
 että 
vuonna
 2008 paikalliset 
sosiaaliset 
prosessit 
– 
olivatpa 
ne 
konflikteja
 tai 
jotakin
 muuta
 – 
kietoutuvat globaalissa 
ympäristössä 
saumattomaksi 
verkoksi
 ja 
verkostoksi, 
jossa 
paikallinen
 on 
koko
 ajan
 samanaikaisesti
 myös 
globaalia
 ja
 globaali
 paikallista. 
Myös
 paikallinen 
toimijuus 
on
 muuttunut 
globaaliksi. 
Tilanne 
muistuttaa
 kaaosteorian 
tutuksi 
tekemää 
sääilmiöiden perhosefektiä: 
perhosen
 siipien
heilutus 
Amazonilla
 (tai 
Melanesiassa) 
muuttaa
 tulevaa
 säätilaa 
vaikkapa
 Suomessa.

Globalisaatiokehityksen 
myötä
 mikä 
tahansa
 paikallisuus, 
olipa
 se 
eksoottisen 
kaukaista 
tai tutumpaa,
 on 
myös
 arkipäiväistetty 
mediakulttuurissa 
mediavirran 
uutis‐,
 taide‐
 ja
 populaarisisällöiksi, 
jotka
 kohtaavat 
meidät
 joka 
ikinen 
päivä.
 Peter 
Toshin,
 Bob
 Marleyn 
ja
 kumppaneiden 
edustama 
reggae
 kasvoi
 lyhyessä
 ajassa 
1970‐ 
ja 
1980
–luvuilla maailmanlaajuisesti 
soitetuksi 
ja 
esitetyksi 
populaarimusiikiksi, 
joka 
edelleen 
lietsoo vastarintaa 
ja 
omaehtoista toimijuutta
 vastaanpanemattomin 
tavoin 
yhtä
 aikaa 
paikallisesti 
ja
 globaalisti, 
eikä
 näitä 
voi
 enää
 erotella 
kuin 
teorian
 tasolla. 
Kansainvälisesti 
menestyvät reggaeartistit 
ovat 
nykyisin 
kotoisin melkeinpä
 mistä 
tahansa
 maasta
 eikä 
vain 
Jamaikalta;
 tänä
 päivänä 
jopa 
naiset
 pääsevät 
kehittämään
 tuota 
alun
 perin 
varsin 
miehistä
 musiikinlajia.

Myös
 feministisiä
 painotuksia 
löytyy 
naisartistien 
tuotannoista, 
kun 
naiset 
peräävät 
oikeuksia esimerkiksi 
omaan
 ruumiiseensa 
ja 
etsivät 
omaa
 paikkaansa 
perustaltaan 
varsin
 seksistisessä reggae‐kulttuurissa.
 Tänä 
päivänä
 naisen 
oikeudet 
puhuttavat 
myös
 EU:ssa, 
kun 
tietyissä maissa 
abortti
 on
 yhä 
edelleen 
laiton 
ja 
toisissa 
maissa 
puhutaan 
siitä, 
kuinka 
naisten 
tasa-arvo 
on 
mennyt
 liian
 pitkälle. 
Vaikka 
feministinen 
tutkimus 
on 
ajat 
sitten 
romuttanut polaarisen 
nais/mies -jaottelun, 
pidetään 
sitä 
sosiaalisessa
 todellisuudessa
 edelleen 
hengissä
 – backlash (vastaisku).

Globaali
 äänitejakelu 
on 
viimeistään 
Internetin 
sekä 
sittemmin
 Youtuben 
ja 
verkkokauppojen myötä
 muuttunut 
samanaikaiseksi 
kaikkialla
 (ja 
Wallersteinin
 esittämä 
keskusten 
ja 
periferioiden 
malli
 siinä
 sivussa 
aiempaa
 huonommin 
todellisuutta 
kuvaavaksi), 
jolloin 
esimerkiksi 
teosten
 samanaikainen 
tavoitettavuus
 maailmanlaajuisesti 
on 
koko
 ajan 
yhä
 enemmän 
totta. 
Samalla 
tavoin
 hip
hop
 on
 samanaikaisesti
 sekä 
globaalia 
yleiskulttuuria 
että paikallisesti 
eriytynyttä 
ja 
paikallisuudesta 
ponnistavaa 
luovuutta. 
Honiaralaiset, joensuulaiset
 ja 
kontiolahtelaiset 
hiphopparit
 kulkevat 
sekä
 omia 
että 
yhteisiä
 polkuja
 samanaikaisesti.
 Tila, 
aika
 ja 
sosiaalinen 
toimijuus sulautuvat 
toisiinsa, 
eivätkä
 aika 
ja 
tila näyttäydy
 toisilleen
 vastakkaisina;
 jos 
aikaa 
luonnehtii muutos, 
niin
 tilaa
 puolestaan monimuotoisuus, 
kuten 
Doreen
 Massey 
on 
todennut. 
Mutta
 mikä
 on 
naisen
 paikka?
 Historiallisesti 
kulttuurista 
toiseen
 mies
 on 
ollut 
normina
 ja 
mies 
on 
määrittänyt 
tilat.
 Miespuolinen
 hiphoppari
 on 
hiphoppari, 
naispuolinen 
on 
naishiphoppari.

Ajatusta
 voidaan
 laajentaa 
mediakulttuurin 
ohella 
ja 
tarkemmin
 katsottuna 
siihen 
tiiviisti
 kytkeytyen 
myös
 urheilun
 alueelle.
 Piakkoin
 alkavat 
globaalit 
urheilugeimit 
Kiinassa (Olympialaiset 2008), 
ja 
yhtä
lailla
 myös
 urheilussa 
paikallinen 
ja 
maailmanlaajuinen 
kohtaavat 
areenoiden
 symbolisissa konflikteissa. 
Niissä
 valtioiden
 välisiä
 voimasuhteita 
uudelleenjärjestellään 
suuressa nationalistisesti 
virittyneessä mediakulttuurin
 spektaakkelissa
 ja 
kuntoliikunnasta
 surrealistisesti 
paisuneessa 
ja 
sukupuolitetussa
 mediasimulacrumissa, 
jossa 
todellisen
 ja
 mahdollisen 
rajoja
 määritellään 
koko 
ihmiskunnan 
– 
ja 
urheilulääketieteen 
– 
yhteisin 
voimin.
 Olympiakisojen
 urheilutuloksissa 
joka 
kerta 
jokin 
paikallinen 
suorituskyvyn 
taso 
nostetaan
 globaalin 
tason 
mittariksi 
”citius, 
altius, 
fortius”
‐hengessä
 (nopeammin,
 korkeammalle, voimakkaammin 
– 
kansainvälisen 
olympialiikkeen
 motto). 
Näin 
paikallinen
 ja maailmanlaajuinen
 sulautuvat 
toisiinsa. 
Ja 
kerta 
toisensa 
jälkeen
 kuulemme 
eri
 maiden
 kansallishymnejä,
 jotka 
symboloivat 
yksilön 
saavutuksen 
yhteisöllistä, 
tällä 
kertaa
 nationalistista
 merkitystä: 
yksilön 
suoritus 
kansallistetaan.

Kansalliset 
symbolit
 nostetaan 
esille, 
ja 
samalla
 jälleen 
kerran 
maskuliinisia
 arvoja
 pönkitetään. 
Myös
 urheilija 
on 
lähtökohtaisesti 
ja 
normitetusti 
Mies.
 Tämä 
kaikki 
tapahtuu 
ja
 tehdään 
olympiahengessä
 maailmanrauhan 
edistämiseksi
 iskulauseen 
”yksi
 unelma, 
yksi
 maailma”
 alla.
 Niinpä.
 Irak
 sai
 edustajansa 
kisoihin
 vasta 
viime
 tingassa 
ja 
Kiinassa 
Internet‐sensuuri
 on voimissaan 
eikä
 Tiibetistä 
saa 
puhua 
kuin
 tietyin 
sallituin 
äänenpainoin. Esimerkiksi. 
Suomessa 
taas 
suurimman
 julkisen 
kohun
 aiheutti 
purjehdukseen 
valittu edustaja.
 Palstamillimetrejä 
kului 
ja 
nettikeskustelupalstoilla 
asiaa 
pohdittiin 
tuhansissa
 viesteissä. 
Samaan
 aikaan 
kohtalaisen vaatimattomasti
 uutisoitiin, 
kuinka
 ohjaaja
 Arto
 Halonen 
ei 
saanut 
viisumia 
Kiinaan
 osallistuakseen 
Suomen
 olympiakomitean
 ja 
Veikkauksen kutsuvieraana
 avajaisiin

Ylös

Lopuksi

On 
aika
 tehdä
 yhteenvetoa 
ja 
päätelmiä. 
Kärjistetyn 
käsityksemme 
mukaan 
paikallisuus 
ja 
globaali
 ovat
 nykyisin 
sulautuneet 
toisiinsa 
niin, 
ettei 
niitä 
voi 
enää
 erotella 
kuin 
teorian 
tasolla.
 Tämä
 paikallisten 
ja 
laajempien 
sosiokulttuuristen 
prosessien yhteensulautuneisuus
 voidaan
 havaita 
millä 
tahansa 
alueella, 
missä
 tahansa
 nykykulttuurissa ja 
missä
 tahansa 
sosiaalisessa 
tilassa. 
Se 
läpäisee
 talouden,
 poliittisen, 
sotilaallisen 
ja 
muun vallankäytön 
skaalautuen
 kaikissa
 mittakaavoissa 
fraktaalin 
kaltaisesti 
– 
fraktaali 
on 
tässäkohti
 
tarkoitettu 
metaforaksi. 
Mikäli
 näin
 on, 
niin 
voimme
 olettaa 
löytävämme 
lopulta globaalin
 todellisuuden 
tutkimalla 
mitä
 tahansa
 paikallisuutta 
missä
 tahansa.
 Paikallisuus
 onkin 
muuttunut 
translokaaliksi: 
se 
on 
läsnä 
siellä 
täällä,
 siellä
 missä 
johonkin 
paikallisuuteen kulloinkin 
sitoutuneet
 toimijat
 sitä 
ilmentävät 
ja 
tekevät, 
mutta
 eivät 
kuitenkaan 
enää
 vain
 yhdessä 
maantieteellisessä 
paikassa. Kulttuurintutkijalle 
paikallisuus
 näyttäytyy 
tällöin sosiokulttuurisena
 toimintana 
ja 
käytäntöinä 
sekä 
merkityksenantoina 
ihmisille, 
asioille,
 esineille, 
paikoille, 
tiloille 
ja 
näiden 
suhteille. 
Translokaalissa
 tilanteessa 
nämä
 prosessit
 tekee erityisen 
kiinnostaviksi 
se,
 että 
asetelmat 
ovat 
uusia 
ja
 muuttuvia 
kaikille 
osallisille.



Esimerkkimme
 Bougainvillesta, 
Salomonsaarilta, 
Euroopasta 
ja 
sekalaisesti 
sieltä 
täältä
 ovat
 kaikki 
lopulta 
kohtalaisen 
samanrakenteisia 
muunnelmia 
paikallisen 
ja
 globaalin kohtaamisesta
 ja
 yhteensulautumisen
 historiallisesta 
prosessista, 
joka 
viime 
vuosina 
on
 muodostunut 
melko 
sähköiseksi.
 Eriarvoisuus, 
jännitteet 
ja 
konfliktit 
ryhmien,
 sukupuolten
 ja sukupolvien 
välillä,
 
alueelliset
 ja 
maantieteelliset
 erot 
ja 
muut 
maailman epäoikeudenmukaisuudet 
eivät 
ole 
tässä
 prosessissa
 välttämättä
 hävinneet
 maailmasta mihinkään. 
Sama 
kolonialismia 
ja 
talouden globalisaatiota 
ohjaava
 voitontavoittelu 
ja 
ahneus ovat
 edelleen
 ihmiskunnan 
luotseina, 
ja 
talous
 näyttäytyy 
lähinnä 
ihmisen 
ahneuden julkisen
 säätelyn 
järjestelmänä.
 Toisaalta 
esimerkkimme
 kertovat 
myös 
siitä, 
että
 nykyisin
 kuka
 tahansa
 voi 
ottaa
 sosiaalisen 
toimijuuden 
ohjat
 käsiinsä 
ja 
päätyä
 globaaliksi 
vaikuttajaksi olipa
 sitten 
kyseessä
 bougainvillelainen 
sissijohtaja 
Francis
 Ona 
tai 
reggaeartisti Johannesburgin 
townshipeistä, 
kuten 
viime
 syksynä
 murhattu 
Lucky 
Dube 
tai
 intialainen,
 Bangladeshissa 
syntynyt 
lääkäri
 ja 
feministi 
Taslima
 Nasrin. 
Toimeliaat 
yksilöt 
saavat
 nykymaailmassa 
ihmeitä
 aikaan 
– 
hyvässä 
ja 
pahassa.





Takaisin

Sivustoa on viimeksi päivitetty 16. marraskuuta 2017. Ilmoita ongelmista: kirsti.era / ät gmail.com