Joensuun rauhanryhmän logo

Joensuun rauhanryhmä

viestit (at) joensuunrauhanryhma.org

Jouko Jokisalo: Bosnia, Ruanda ja "sivistyneen" maailman taakka"

Militarismi, antimilitarismi ja rauhanliikkeen "kirkasotsaiset"
”Sivistynyt” maailma, “valistuneet" valtiot ja humanitaarisen intervention oikeutus
Bosnia ja Ruanda – EU:n nopean toiminnan joukkojen historiallinen oikeutus

”Liberaali-imperialismi merkitsee sitä, että tehdään oikeita tekoja kelvollisen tarkoitusperän saavuttamiseksi.” (Lord Wallace of Saltaire, liberaalidemokraattien tiedottaja)
”Olemme maailman suurin kauppamahti ja suurin kehitysavun antaja. Olemme siis globaalinen valta. Tähän mennessä emme ole vielä sotilaallinen toimija. Mutta meidän on tultava sellaiseksi, jos haluamme puolustaa arvojamme.” (EU:n päädiplomaatti Javier Solana 1997)
”Ihmiskunnan muisti kärsittyjen kärsimyksien suhteen on hämmästyttävän lyhyt. Sen kuvittelukyky tulevien kärsimysten suhteen on vielä vähäisempi.. Tämä tylsistyneisyys on se, jota vastaan meidän on taisteltava… Sanokaamme tuhat kertaan sanottu yhä uudelleen… Sillä ihmiskuntaa uhkaavat sodat, joihin verrattuna edelliset ovat kuin kehnoja yrityksiä, ja ne tulevat epäilyksettä, jos ei pirstota niiden käsiä, jotka valmistelevat niitä kaikessa julkisuudessa.” (Bertold Brecht, vuoden 1952 rauhankonferenssissa Wienissä)

HUMANITAARISEN INTERVENTION AJANKOHTAISUUS – SUDAN JA DARFURIN KRIISI

Sudanin kriisi ja alueen humanitaarinen katastrofi nostaa jälleen ajankohtaiseksi kysymyksen siitä, miten kansainvälisen yhteisön ja erilaisten kansalaisjärjestöjen tulisi reagoida laajoihin ihmisoikeusrikkomuksiin, sotaan ja kansanmurhaan. Miten tulisi suhtautua ns. humanitaariseen interventioon.

Länsi-Sudanissa sijaitsevalla Darfurin alueella, joka on kooltaan 1,5 kertaa Saksan kokoinen, on noin miljoona ihmistä paennut kodeistaan ja vähintään 30 000 on saanut surmansa. Sota-alueella etenkin naiset ovat joutuneet väkivaltatoimien kohteeksi. ”Naiset ovat väkivallan pääuhreja”, todetaan AI:n raportissa. Aseistettujen arabialaisten janjaweed-joukkojen sotastrategian on tuhoa mustan Darfur-väestön sosiaalinen rakenne joukkoraiskauksin. Jokainen päivä lisää pakolaisleireissä elävien kärsimystä ja kasvattaa uhrien määrää. Useat ihmisoikeusjärjestöt ja Yhdysvaltain kongressi luonnehtivat Darfurin tapahtumia kansanmurhaksi.

EU:n ulkoministerit vaativat YK:ta uhkaamaan Sudania talouspakotteilla, ellei se ryhdy tositoimiin Darfurin kriisin selvittämiseksi. Aikaa verenvuodatuksen pysäyttämiseen annettiin 90 päivää.

Sudan on ollut 20 vuotta julman sisällissodan näyttämö, joka on vaatinut 2 miljoonaa uhria ja ajanut neljä miljoonaa väkivaltaisuuksia pakoon kotiseudultaan. Konfliktin syyt ovat moninaiset. Sudanin etelässä olevat kapinalliset ovat vaatineet alueen erottamista muslimienemmistöisestä väestöstä. Kapinaliikkeen taustalla ovat mm. islamilais-fundamentalistisen presidentti Hasan al-Turabin hallituksen ihmisoikeuksia rikkova politiikka vuoteen 1999 asti, uskonnolliset ja etniset ristiriidat sekä taistelu raaka-ainevarojen hallinnasta.

Yksi keskeinen laukaiseva tekijä oli Khartumin hallituksen pyrkimys maan väestön arabialaistamiseen vuodesta 1989 lähtien. Tämä on myös yhtenä tekijänä Darfurin tilanteen kärjistymiseen. Monet merkit viittaavat siihen, että Sudanin hallitus olisi aseistanut arabipaimentolaisheimoja voimistaakseen vaikutusta alueella. 25.helmikuuta 2003 Darfurin vapautusrintama (DLP) antoi signaalin kansannousuun. Darfurin kriisin taustalla on mm- väestökasvu ja sen aiheuttamat ongelmat. Alueen väestö on kasvanut 20 vuoden sisällä kuudella miljoonalla. Yksi alueen keskeinen ongelma onkin vesivarojen niukkuus sekä arabialaisten paimentolaisten ja mustien afrikkalaisten maanviljelijöiden taistelu maa-alasta ja sen hallinnasta.

Tammikuun 9. päivänä 2003 Sudanin hallitus ja kapinallisliike SPLA (Sudanin kansan vapautusarmeija - Sudan People’s Liberation Movement/Army) tekivät rauhasopimuksen, jossa samalla sovittiin Etelä-Sudanissa sijaitsevien öljyesiintymien hyödyntämisen pelisäännöistä. Kuuden vuoden ylimenoajan on tarkoitus jakaa öljytulot puoliksi. Sudanin ongelma ei ole koskaan rajoittunut ainoastaan maan sisäisten voimien taisteluun. Taistelu Sudanin öljyesiintymien kontrollista on saanut ulkopuoliset toimijat osallistumaan raakaan sisällissotaan eri tavoin.

Rauhansopimuksen myötä erilaiset intressit Etelä-Sudanin öljylähteitä kohtaan ovat kasvaneet. Saksalainen suuryritys Thormählen Schweisstechnik on tehnyt miljardien eurojen sopimuksen SPLM/A:n kanssa. Sopimus koskee rautatieyhteyden rakentamista eteläsudanilaisesta Juban kaupungista Ugandan kautta Keniaan. Tätä 2500 km pitkää rautatietä myöten on tarkoitus kuljettaa sudanilainen öljy kenialaiseen Mombasan satamakaupunkiin. Sopimuksen merkitystä korosti SPML/A:n johtaja Costello Garang toteamalla: ”Tämä on riippumattomuutemme takuu.” Saksalaisen yrityksen johtaja Klaus Thormählen puolestaan näkee Etelä-Sudanissa mineraalivaroiltaan rikkaan alueen, jossa on mm. öljyä, kultaa ja uraania. Kenialainen lehti The Nation’in mukaan rautatieyhteys ”voisi muuttaa mantereen poliittista ja maantieteellistä karttaa.”

Tähän asti sudanilainen öljy on kuljetettu pohjoiseen Port Sudanin satamakaupunkiin. Tämä on ollut myös maata koossa pitävä yhteys. Hallitus on pyrkinyt voimistamaan Sudania yhdistävän öljyputken asemaa. Sudanin hallitus on puolestaan allekirjoittanut sopimuksen öljyfirmojen kanssa, jotka tulevat Venäjältä, Kiinasta, Malesiasta ja Yhdistyneistä Arabi-emiirikunnista sekä Ranskasta ja Englannista.

Nyt on suunnitteilla kaksi öljynkuljetusreittiä. Toinen Sudanin hallituksen ja erityisesti Kiinan tukema pohjoinen pipeline, joka olisi maata yhdistävä tekijä. Toinen on etelän ja erityisesti Saksan tukema vaihtoehto, joka tulee jakamaan maan kahteen osaan. Tässä kilpajuoksussa sotilaalliset toimet, ihmisoikeudet, paikallisten ihmisten kärsimys ja humanitaarinen interventio ovat yksi osa kovaa peliä tulevaisuuden öljyrikkauksista. Monet tarkkailijat ovat m- nähneet Saksan innokkuudessa humanitaariseen interventioon Darfurin tilanteen johdosta taustalla myös voimakkaita intressejä, jotka liittyvät öljyn hallintaan ja tulevaan öljyputken suuntaan. Darfurin alueen humanitaarinen tilanne ja sodan jatkuvasti raaistuva luonne ovat toisaalta haaste kansainväliselle yhteisölle, jotta alueen ihmisiä uhkaava humanitaarisen katastrofin kyettäisiin välttämään.

Ylös

MILITARISMI, ANTIMILITARISMI JA RAUHANLIIKKEEN ’KIRKASOTSAISET’

Keskustelu humanitaarisesta interventiosta ja sen oikeutuksesta globalisaation aikakaudella on määrittänyt 1990-luvun alusta lähtien keskustelua. Globalisaation kehityksen myötä eriarvoistavat tendenssit ovat merkinneet monien Afrikan ja Aasian valtioiden vakauden heikentymistä. Yhä useammin sisällissodat liittyvät globalisaation voimistamiin eriarvoisuuskehityssuuntiin sekä siihen, että sisällissodan osapuolista tulee osa globaalitaloutta hyödyntäviä toimijoita. Tämä mahdollistaa sotien jatkumisen pitkänkin aikaa ja lisää humanitaaristen katastrofien vaaraa. Kehityksen myötä on noussut keskusteluun humanitaarisen intervention oikeutuksesta ja kysymykset siitä, kenellä n oikeus päättää voiman käytöstä ja miten sen tulisi tapahtua? Euroopassa se on käynnistynyt keskustelun EU:n omista sotilaallisista nopean toiminnanjoukoista.

Vasemmistoliiton puheenjohtajan Suvi-Anne Siimes antoi vasemmistoliiton Turun puoluekokouksessa tukensa EU:n taistelujoukkojen luomiselle ja käytännössä myös EU:n sotilaallisen toiminnan laajentamiselle maailmanlaajuiseksi perustellen sitä reaalipolitiikalla ja humanitaarisen intervention välttämättömyydellä. ”Sotia ja väkivaltaa on helppo vastustaa kirkasotsaisesti sivusta”, totesi Siimes.

Siimekselle ainakin osa rauhanliikettä on kirkasotsaisia sivustakatsojia. Hn edellyttää vasemmistoa luopumaan antimilitaristisesta näkemyksestään, jonka mukaan sota tai muu väkivalta ei ole hallitsemattomien seurauksien takia koskaan järkevällä. Tämän ovat osoittaneet todeksi Kosovon, Afganistanin ja Irakin sodat, jotka eivät ole ratkaisseet ongelmia, vaan tuottaneet uusia. Samalla on täysin unohdettu 1980-luvulla saavutettu konsensus siitä, että ydinaseaikakaudella sota ei voi olla politiikan jatkamista toisin keinoin.

90-luvun sodat ja 2000-luvun alun terrorisminvastainen sota on vahvistanut ikävällä tavalla Albert Einsteinin toteamuksen atomipommien pudottamisen jälkeen siitä, että kaikki muu on muuttunut paitsi ihmisen ajattelu. Linkola totesi vuoden 1960 kirjoittamassa artikkelissaan ”pasifismin käytäntö” seuraavasti: ”Meidän on selvitettävä itsellemme, ovatko ne edut ja arvot, joita arvelemme voitavan parhaiten suojella asein ja pommisuojin, elämää tärkeimmät, elämää, jonka tuhoutuminen on varmaa, jos joskus joudumme aseitamme käyttämään.”

Voidaan oikeutetusti kysyä, onko antimilitarismi ja pasifismi mahdollinen maailmassa, jossa sosiaalinen eriarvoisuus kansainvälisesti kasvaa jatkuvasti ja jossa voimistuu taistelu niukkenevista raaka-aineista sekä saastutusmahdollisuuksista kasvihuoneilmiön uhan kasvaessa.

Toisaalta voidaan kysyä, onko ihmiskunnalla varaa militarisoitumiseen ja sotilaallisten konfliktien ratkaisumahdollisuuksiin ydinaseiden ja muiden joukkotuhoaseiden sekä ekologisen kriisin maailmassa. Kysymyksen voi asettaa siis toisinkin päin: Onko ihmiskunnalla enää varaa muuhun kuin pasifismiin ja militarisoitumisen vähentämiseen?

Onko rauhanliikkeen tuettava reaalipoliittista kehitystä ja hyväksyttävä ydinaseiden, ekologisen kriisin ja eriarvoistuvan maailman lisääntyvä militarisoituminen ja väkivalta konfliktien ratkaisumalliksi poliittisena realiteettina? Vai tulisiko kehittää rauhanliikettä globaalisesti sellaiseksi poliittiseksi voimaksi, joka sodan ja militarisminvastaisen toiminnan lisäksi kykenee tulevaisuudessa esittämään vaihtoehtoista kehitysmallia myös ekologian ja yhteiskunnallisen kehityksen osalta vakaaman ja tasa-arvoisemman maailman puolesta?

Siimekselle rauhanliikkeen toiminta on välttämätön, mutta sen ja kansainvälisen yhteisön toiminta eivät ole hänen mukaansa riittävä ehto sotien ja kansanmurhien estämiselle, vaan sen toteutuminen tarvitsee tuekseen sotilaallista voimaa, konkreettisesti EU:n nopean toiminnan joukkoja.

Siimeksen mukaan rauhanliikkeen painoarvo on siinä, että kriittisen kansalaismielipiteen painostuksen tuloksena voidaan ensinnäkin kehittää ”sodankäynnin sääntöjä”. Tässä suhteessa Siimeksen rauhanliikkeelle asettama tavoite voitaisiin tiivistää vaatimukseen: sotaa tulee käydä mahdollisimman inhimillisesti, väkivallan käyttöä minimoiden ja enemmän hyvää kuin pahaa aikaan saaden kuten yksi ns. ”humanitaarisen intervention” perussääntö asiat ilmaisee.

Ajatus inhimillisestä sodankäynnistä on absurdi, koska sota aina merkitsee ihmisyhteisön brutalisoitumista ja barbariaa, vaikka tiettyjen kansainvälisten säädösten luominen sotaa ajatellen onkin välttämätöntä erityisesti siviiliväestön suojaksi. Toisena rauhanliikkeen tavoitteena Siimes näkee ”lisätä pyrkimystä välttää väkivalta”. Hänen mielestään ”tässä suhteessa me vasemmistoliittolaiset olemme ja haluamme olla osa rauhanliikettä.”

Ylös

”SIVISTYNYT” MAAILMA, “VALISTUNEET” VALTIOT JA HUMANITAARISEN INTERVENTION OIKEUTUS

Rauhanliikkeen ja kansainvälisen yhteisön kyvyttömyyden lisäksi Siimeksen keskeinen perustelu EU:n militarisoinnille on humanitaarisen intervention oikeutus, jonka tavoitteena on kansamurhan, etnisten väkivaltaisuuksien ja muiden ihmisyyttä vastaan suuntautuvien rikosten estäminen. Siimes totesi puheessaan: ”Yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella tapahtui kuitenkin jotain sellaista, joka sai monet ajattelemaan vastuuta aivan muiden käsitteiden kuin valtion suvereniteetin kautta. Ajattelun herättelijöinä toimivat erityisesti Bosnian ja Ruandan kansanmurhat. Niiden ennaltaehkäisyssä epäonnistuminen sai monet ajattelemaan, että valtiosuvereenisuuden sijasta korkeimmaksi päämääräksi pitää ehkä sittenkin ottaa ihmisoikeuksien kunnioittaminen ja niiden laajamittaisen loukkaamisen estäminen.”

Siimes korosti puheessaan sotilaallisen toiminnan olevan viimeinen keino: ”Jos siis rauhalle, kansainväliselle vastuulle ja ihmisoikeuksien kunnioittamiselle halutaan sanoa kyllä, pelkkä kansanmurhien estäminen tai keskeyttäminen ei riitä. Tavoitteeksi pitää asettaa niiden ehkäiseminen ennakolta. Siksi EU:n nopean toiminnan joukot ovat oikein käytettyinäkin vasta viimesijainen väline. Moraalisen vastuun kantaminen edellyttää huomion kiinnittämistä myös kaikkeen siihen, mitä pitää tehdä ennen voimankäyttöön turvautumista konfliktien ennalta ehkäisemiseksi ja toisaalta siihen, minkälaiset toimet ja sitoumukset ovat tarpeen konfliktein jälkeisissä tilanteissa. Ilman niitä vastuun kantaminen on vajavaista."Hänen mukaansa EU:n sotilaalliselle toiminnalle Euroopan ulkopuolella on ”syytä hankkia YK:n turvallisuusneuvoston valtuutus”.

Humanitaarisen intervention ajatus, jota Kosovon sodan aikana kutsuttiin, ”uudeksi sotilaalliseksi humanismiksi” (Chomsky ironisesti) tai ”hyväksi sodaksi” (Saska Snellman), mutta myös ”demokraattiseksi kolonialismiksi” (Frankfurter Allgemeine Zeitung 20.3.2003), on ajautunut myös monien sen tukijoiden mielestä Irakin sodan myötä kriisiin. Tosin jo Kosovon sota merkitsi sitä, että interventio tehtiin ilman YK:n turvallisuusneuvoston päätöstä ja jopa vastoin Naton oman perusasiakirjan määräyksiä vetoamalla pakkotilanteeseen humanitaarisen katastrofin estämiseksi.

Mutta ongelmallisemmaksi EU:n nopean toiminnan joukot ja humanitaarisen intervention ajatus tulee, jos niitä ajattelee siltä kannalta kuin vasemmistoliiton entinen varapuheenjohtaja ja nykyinen kansanedustaja Kari Uotila. Hän perusteli tukeaan Siimeksen esitykselle MTV-3:n uutisissa suurin piirtein seuraavalla tokaisulla: ”tarvitseehan sivistynyt maailman nopean toiminnan joukkoja estääkseen kansanmurhat muualla”. Tästä myös puheenvuoron otsikko. Yhdysvaltalainen oikeusfilosofi David Lubanin esitti humanitaarisen intervention suorittamisen yleispätevän säännön seuraavasti: ”sotilaallinen asioihin puuttuminen on perusteltua, kun jokin valtio toimii ulkopuolisia tai omia kansalaisiaan kohtaan barbaarisesti.” Ongelmana on se, että ”mikä erottaa sivilisaation barbariasta?” Kosovon sodan yhteydessä puhuttaessa sotilaallisesta humanismista puhuttiin myös ”valistuneiden valtioiden” oikeudesta humanitaariseen operaatioon.

Uotilan lausahdus jätti ilmaan vaikutelman, että kehittyneet teollisuusmaat ja Eurooppa sen eräänlaisena etujoukkona edustavat sivilisaatiota, jonka ympärillä on barbaarinen Hobbesin maailma, jossa ”villit” vähän väliä syyllistyvät barbaarisuuttaan kansanmurhiin ja etnisiin puhdistuksiin. Länsimaisten ja erityisesti eurooppalaisten arvojen puolesta vetoaa myös Suvi-Anne Siimes perustellessaan Turun puoluekokouksen ehdotusta vielä jälkikäteen. Siimes kirjoittaa: ” En itse usko, että EU lähtisi joukoillaan hyökkäyssotaan, sillä EU on kaikesta huolimatta hyvin erilainen kuin Amerikka.”

Eurooppa on varmaan monella tavalla erilainen kuin Yhdysvallat, mutta tätä euro-optimismia voisi kyseenalaistaa lainauksella Saksan puolustusministeriön julkaisusta ”Truppenpraxis” (2/1996), jossa pohdittiin tulevien konfliktien luonnetta seuraavasti: ”1900-luvun suuret sodat tapahtuivat hyvinvoivien valtioiden kesken. Seuraavalla vuosisadalla tulevat nyt rauhassa keskenään elävät hyvinvointivaltiot puolustamaan hyvinvointiaan köyhiä valtioita ja alueita vastaan."

Historiaa ajatellen euro-optimismi on hämmästyttävää. Ns.sivistyneiden maiden ja ”villien” suhdetta ja siihen perustuvan ajattelun juuret ovat syvällä länsimaisen sivilisaation historiassa. Eurooppa on esittäytynyt ja esiintynyt kehityksen mittapuuna puhuttaessa läntisen ajattelun, tieteen, talouden periaatteiden, valtion hallinnon, koulutusjärjestelmän, elämäntyylin, tekniikan kehityksestä sekä demokratian ja sosiaalivaltion läntisestä ymmärryksestä.

Eurooppalaisen ekspansion ja kolonialismin sekä sen kautta syntyneen maailmantalouden työjakoineen on tulkittu viime kädessä merkinneen positiivista kehitystä, joka on murtanut aasialaisen, afrikkalaisen ja/tai Kolumbusta edeltäneen Amerikan pysähtyneen tuotantotavan ja despoottisen hallinnon. Tässä suhteessa ”länsi” nähdään yhteiskuntana, joka on kehittynyt, teollistunut, kaupungistunut, maallinen ja moderni markkinatalous. Samalla ”läntisestä” yhteiskunnasta on tehty vertailumalli, jonka avulla määritellään ei-läntisten yhteiskuntien paikka sen mukaan ovatko ne ”lähellä” tai ”kaukana” lännestä. Englantilainen historioitsija Arnold Toynbee varoitti 1960-luvulla siitä, että läntisessä maailmassa on vallalla sen sivilisaation maailmanlaajuisesta menestyksestä johtuvaan illuusioon perustava ymmärrys historian ykseydestä, olettamus, että kehityksellä ja sivilisaatiolla vain yksi valtavirta, meidän omamme, ja että muut ovat vain merkityksettömiä sivujuonteita.

Eurooppalaista sivistystä voi katsoa myös kolmannen maailman vapautusliikkeiden ideologin Franz Fanonin silmin, joka kirjoitti 1960-luvun lopulla eurooppalaisesta elämänmuodosta: "Kun etsin ihmistä eurooppalaisesta elämänmuodosta löydän ainoastaan ihmisen negaatioita toinen toisensa jälkeen, murhien vyöryn." Hänen mukaansa Eurooppa ja sen luomat valtiot sekä instituutiot eivät ansainneet kunnioitusta.

Tätä vahvistaa myös Euroopan synkkä siirtomaahistoria. Liberalismin ja liberaalin imperialismin edustaja John Stuart Mill totesi 1800-luvun puolivälissä teoksessaan ”Vapaudesta”: ”Despotismi on legitiimi hallintomuoto, missä ollaan tekemissä barbaarien kanssa.” 1800-luvun siirtomaaimperialismia perusteltiin ”sivilisatorisella missiolla”, joka käytännössä merkitsi synomyyniä kansanmurhalle edistyksen nimissä.

Nykyisten arvioiden mukaan Euroopan siirtomaaimperialismin uhreina kuoli Afrikassa ja Aasiassa 1800-luvun toisella puoliskolla pelkästään 50-60 miljoonaa henkeä. Yksistään Intiassa menetti ko. aikana nälänhädissä noin 25-30 miljoonaa ihmistä henkensä.

Iso-Britannian ulkoministeri Jack Straw herättikin suurta närkästystä muistuttaessaan vuoden 2002 loppupuolella, että monien Afrikan ja Aasian kansojen ongelmien taustalta löytyy entisten siirtomaaisäntien virheellinen politiikka. Tässä hän viittasi lähinnä tapahtumiin siirtomaavallan purkamisen yhteydessä eikä siirtomaapolitiikkaan liittyneeseen riistoon. Erityisesti ne alueet ovat myös tänään maailman räjähdysherkimpiä alueita (esim. Pakistan-Intia, Lähi-itä, Sudan, Afganistan, Irak, Simbabwe).

Tätä historiallista taustaa vasten puhe sivistyneen maailman rauhanmissioista, humanitaarisista interventioista ja sotilaallisesta humanismista Afrikassa ja Aasiassa on enemmän kuin varomatonta.

Ylös

BOSNIA JA RUANDA – EU:n NOPEAN TOIMINNAN JOUKKOJEN HISTORIALLINEN OIKEUTUS

Bosnian ja Ruandan julmat tapahtumat olivat 1990-luvulla osoituksia siitä, että nykyaikana Auschwitzin kaltaiset julmuudet eivät ole poissuljettuja ihmiskunnan historiasta. Ne ovat muodostuneet keskeisiksi tapahtumiksi keskusteltaessa siitä, miten kansainvälinen yhteisö voisi ja tulisi puuttua käynnissä oleviin sisällissotiin ja suunnitteilla oleviin kansanmurhiin. Saksan nykyinen vihreiden ulkoministerin Joschka Fischer totesi mm. Srebrenican joukkomurhan olleen keskeinen vaikutin pasifistisesta asenteesta luopumiseen. Vasemmistoliiton puheenjohtaja Siimeksen keskeinen perustelu EU:n militarisoimisen hyväksymiselle perustuu myös Bosnian ja Ruandan tapahtumiin: ”Konkreettisin oppi, joka Bosnian ja Ruandan epäonnistumisista on otettu, on ollut etenkin EU:n piirissä se, että unionin sotilaallista kriisinhallintakykyä on haluttu vahvistaa. Tämän prosessin tuorein tulos on viikon alussa tehty päätös EU:n taistelujoukkojen perustamisesta. Näiden ns. nopean toiminnan joukkojen perustamista on motivoitu juuri sillä, että kansanmurhan tai jonkin muun vakavan siviileihin kohdistuvan väkivallanteon estäminen onnistuu vain, jos asioihin voidaan puuttua sotilaallisesti jopa muutaman päivän varoitusajalla.”

Srebrenicasta tuli Bosnian sodan (1992-1995) käännekohta ja samalla symboli sodanaikaisille sotarikoksille. Serbijoukkojen valloittaessa heinäkuussa 1995 YK:n suoja-alueiksi julistaman Scebrenican ja Zepan he tappoivat arviolta 7.000 muslimimiestä. Srebrenicassa oli kesäkuusta 1993 lähtien YK:n rauhanturvajoukkoja (UNPROFOR-joukot) YK:n turvallisuusneuvoston päätöksellä.

YK:n julistettua alueen suoja-alueeksi Scerbrenicaan jäi piiritetyksi noin 40.000 ihmistä. Tulkinnat YK:n joukkojen toimintamahdollisuuksista serbijoukkojen lähtiessä kenraali Ratko Mladicin johdolla n. 2000 sotilaan voimin valtamaan Srebrenicaa 8.7.1995 ovat ristiriitaisia. YK:n joukoilla oli joka tapauksessa YK:n turvallisuusneuvoston päätöksen mukaan mahdollisuus turvautua Naton sotalentokoneiden tukeen. YK:n pyynnöstä Naton koneet olivatkin tehneet muutamia, lähinnä symbolisia, ilmahyökkäyksiä Bosnian serbejä vastaan. Ranska ja Englanti olivat perustaneet Bosniaa varten uuden 12.000 sotilaan ’nopean toiminnan joukot’ valmiiksi puuttumaan sotatilanteeseen.

YK:n johdolla, läntisellä Euroopalla ja Natolla oli reaaliaikaista tietoa Srebrenican tapahtumien etenemisestä. Jo ennen serbijoukkojen hyökkäystä Saksan tiedustelupalvelu (BND) sekä yhdysvaltojen tiedusteluorganisaatiot CIA ja NSA (National Security Agency) kuuntelivat serbijoukkojen puhelinliikennettä. Sen lisäksi myös Englannin ja Ranskan tiedustelupalvelut olivat tietoisia tapahtumista. Reaaliaikaista tietoa tapahtumista oli.

Joidenkin tutkijoiden mukaan ongelmana ei ollut myöskään YK:n tai Naton sotilaallinen voiman vähyys alueella ajatellen joukkomurhan estämistä. Silloiset nopean toiminnan joukot olivat vajaan 100 kilometrin päässä Srebrenicasta.

Saksalaiset tutkijat Hajo Funke ja Alexander Rhotert ovat todenneet: ”Ihmishenkien pelastamisen sijaan, joka olisi ollut mahdollista Rapid Reaction Forcen toimesta,.. esti Akashi (YK:n silloisen pääsihteerin erikoislähettiläs alueella – JJ) jokaisen yrityksen asettua serbien joukkoja vastaan.” Samalla he tulevat johtopäätökseen, että ”länsi yksinkertaisesti käänsi katseensa (Srecbrenista) pois”. Edelleen heidän mukaansa jo huhtikuussa 1993 oltiin YK:ssa varmoja siitä, että Srebrenican valtaaminen tulisi merkitsemään ”joukkomurhaa”. Funke ja Rhotert tulevat siihen johtopäätökseen, että YK-joukkojen toimettomuuden taustalla olivat ennen kaikkea kenraali Bernard Janvier (YK-joukkojen ylin komentaja), Yasushi Akashi ja Ranskan presidentti Chirac.

Srebrenican joukkomurha oli heidän mukaansa mahdollinen, koska ”länsi oli epäyhtenäinen, piti kiinni kansallisista intresseistä ja historiallisesti itse annettujen sitoumusten vuoksi. He osittain vähättelivät myös etnonationalismin vaaraa ja osittain tietoisesti eivät välittäneet tilanteesta”. Funken ja Rhotertin mukaan osa läntisistä hallituksista ja kansainvälisistä instituutiosta piti silloinkin välinpitämättömyyden linjastaan kiinni, kun joukkomurhan vaara oli selvästi nähtävillä. Tätä tilannetta eivät EU:n nopean toiminnan joukot olisi muuttaneet miksikään, koska vastaavaa poliittista tahtoa ei hallitsevan poliittisen eliitin keskuudessa ollut.

Kansainvälisen yhteisön toimettomuus ja välinpitämättömyys lähestyvän kansanmurhan suhteen oli vieläkin selvempi Ruandan tapahtumien yhteydessä. Tähän Siimes viittasi myös puheessaan toteamalla: ”Sitä paitsi EU:n oma mandaatti ei olisi estänyt ainakaan Ruandan kansanmurhaa, sillä Yhdysvaltain lisäksi myös EU-maat Belgia ja Ranska olivat haluttomia puuttumaan tapahtumiin. Molempien panos rajoittui lähinnä oman maan kansalaisten kuljettamiseen pois kiihtyvän väkivallan alta. Niinpä päätöstä EU:n taistelujoukkojen lähettämisestä ei olisi saatu aikaan, vaikka EU:n omat joukot olisivat olleet jo olemassa.”

Ruandan kriisin taustalla olivat pitkälti siirtomaapolitiikan jättämät arvet ja patoutumat sekä yhteiskunnan syvä etninen jakautuneisuus. Ruandan tapauksessa historiasta ja sen tulkinnasta tuli kansanmurhan katalysaattori. Ruandan väestö muodostui ensinnäkin tvaot, jotka muodostivat ainoastaan prosentin väestöstä ja olivat vailla oikeuksia oleva kansanryhmä. Sen lisäksi maata asuttavat hutut (85-90% väestöstä) ja tutsit (10-15%). Ennen siirtomaa-aikakautta hutuja ja tutseja ei oikeastaan ollut erillisinä etnisinä ryhminä. Yhtenä erotteluperusteena oli se, että hutut olivat maanviljelijöitä ja tutsit karjanomistajia. Ilmeisesti jo ennen siirtomaavaltaa tutseja suosittiin korkeisiin poliittisiin ja sotilaallisiin virkoihin ja heillä oli olennainen taloudellinen valta, mutta kaikkiaan hutujen ja tutsien välinen raja oli äärimmäisen hatara. Vasta siirtomaaisäntien ja tieteellisen rasismin tulo heidän mukanaan Ruandaan pyrki tekemään tiukan raja-aidan tutsien ja hutujen välille.

Englantilainen tutkimusmatkailija Hanning Speke esitti vuonna 1863 pseudotieteellisen ja rasistisen opin siitä, että kaikki Keski-Afrikan kulttuuri ja sivilisaatio on pitemmän ja teräväpiirteisemmän kansanosan luomaa. Hänen mielestään valta lankeaisi niille afrikkalaisille, jotka eniten muistuttivat eurooppalaisia. Speken rotuteoriasta tuli yksi siirtomaapolitiikan keskeisistä raamatuista Afrikassa.

Saksan vallattua Ruandan nykyisen alueen siirtomaa-alueekseen 1800-luvun lopulla tutsien yläluokka ryhtyi saksalaisvallan tukijoiksi lujittaakseen omaa asemaansa hutujen suhteen. Alueen siirryttyä Belgian hallintaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen ”hutu” ja ”tutsi” olivat pitkälti vakiintuneet merkitsemään kahta vastakkaista ’etnistä’ identiteettiä. Belgialaiset pyrkivät perustelemaan jaon tieteellisesti fyysisen antropologian rasististen oppien avulla. Belgialaisten tiedemiesten mukaan mm. tutseilla oli ’jalommat’, ’luonnostaan yläluokkaiset’ mittasuhteet kuin ’karkeilla’ ja ’eläimellisillä’ hutuilla. Heidän mukaansa ’nenäindeksi’ kertoi, että tutseilla olisi keskimäärin kaksi ja puoli millimetriä pitempi ja lähes viisi millimetriä kapeampi nenä kuin hutuilla.

Belgialaisten pseudotieteellisen rasistisen teorian avulla ruandalainen yhteiskunta järjestettiin lopullisesti etnisten linjausten mukaiseksi. Belgialaisten toimesta hutujen paikallinen itsemääräämisoikeus purettiin täysin ja tutsiylimystölle annettiin lähes rajaton valta käyttää hutujen työpanosta ja verorahoja näitä itseään vastaan. Vuonna 1933-34 belgialaiset jakoivat ”etniset” henkilötodistuksen, joissa jokainen ruandalainen määriteltiin joko hutuksi, tutsiksi tai tvaksi.

Pseudorasististen määrittelyjen lisäksi belgialaiset käyttivät ruandalaisen historioitsija Celestin Muyombanon mukaan myös taloudellista asemaa. Hänen mukaansa tutseihin määriteltiin kuuluvaksi kaikki, jotka omistivat enemmän kuin kymmenen nautaa. Philip Gourevitch toteaa teoksessa ”Huomenna meidät ja perheemme tapetaan”, että ”henkilötodistukset tekivät käytännössä mahdottomaksi, että hutusta voisi tulla tutsi, ja sallivat belgialaisten hioa huippuunsa rotuerottelujärjestelmän, joka perustui myyttiin tutsien ylemmyydestä.

Rotuerottelujärjestelmän belgialaiset ulottivat kouluunkin, jossa lapset opetettiin omaksumaan rotuerottelu alempiarvoisiin hutuihin ja ylempiarvoisiin tutseihin. Belgian siirtomaavalta teki tutseista pakkotyöjärjestelmänsä työnjohtajia. Sen luonnetta kuvaili vanha tutsi myöhemmin seuraavasti: ”Ruoski hutua tai me ruoskimme sinut.”

Ruandan itsenäistyttyä jätti Belgian siirtomaavallan kausi jälkeensä voimallisen rotuajattelun, syvän taloudellisen ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja vuosikymmeniä kestäneen sorron kokemuksen. Katkeruus ja sorto ei ollut suinkaan jalostanut hutuja ja toisaalta tutsit eivät olleet valmiit luopumaan saavuttamastansa yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta asemasta. Vuonna 1957 julkaistiin Hutumanifesti, josta vaadittiin enemmistölle valta sekä torjuttiin ajatus luopua etnisistä henkilötodistuksista.

Alkoi jatkuva taistelukierre yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta vallasta, jossa siirtomaapolitiikan historiallinen katkeruus ja silloin luotu rotujärjestelmä poliittisena hallintojärjestelmänä toimi jatkuvana taistelujen ja joukkomurhien katalysaattorina. Osittain ongelmaa kärjisti myös se, että tilanne oli samankaltainen naapurivaltiossa Burundissa. Hutut järjestivät vuonna 1964 14.000 tutsin joukkomurhan, jota Bertrand Russel kuvaili sanoilla ”hirvein ja järjestäytynein joukkomurha, jota olemme päässeet todistamaan sen jälkeen kun natsit teloittivat juutalaisia”. Vastaavasti Burundissa tutsien sotilashallitus organisoi hutujen kapinan jälkeen ainakin sadantuhannen hutun kansamurhan.

1990-luvun alussa tilanne jälleen kiristyi Ruandassa. Taustalla oli poliittisesti sekasotkuinen tilanne sekä kansainvälisen valuuttajärjestön ja maailmanpankin vaatimukset Ruandan talouden ”tervehdyttämiseksi”, joten ko. organisaatioiden vaatimuksesta valtion budjettia leikattiin puolella ja kiristettiin verotusta. Sen lisäksi niukat sateet ja resurssien väärinkäytökset aiheuttivat alueellisia nälänhätiä. Kapinallisarmeija, Ruandan isänmaallinen rintama (RPF), joka tunkeutui Ugandasta käsin Ruandaan, julisti 1.10.1990 sodan silloiselle hallinnolle.

Tämä tarjosi hutueliitin johtamalle hallinnolle hyvän tekosyyn suunnata vaikeudet vanhaan suuntaan. Kaikkia tutseja pidettiin RPF:n ’kanssarikollisina’ ja niitä hutuja, jotka eivät hyväksyneet tätä näkökantaa, pidettiin ’tutseja rakastavina’ pettureina. Poliittinen hutueliitti käytti oivallisesti belgialaisten ruandalaisiin iskostamaa rotuteoriaa poliittisen vallan säilyttämiseksi. Julistettiin ”hutun kymmenen käskyä”, jotka muodostivat taistelevan huturotuopin. Sen mukaan ”tutsin ainoa päämäärä on hankkia rodulleen ylivalta” ja kaikki tutsien kanssa yhteistyötä tekevät hutut olivat myös kansanvihollisia. Kahdeksas käsky, joka valmisteli ideologisesti tulevaa kansanmurhaa, kuului: ”Hutujen on lakattava antamasta armoa tutseille.”

Ranskan silloinen poliittinen johto antoi täyden tukensa Ruandan hutuhallinnolle. Kun vuonna 1991 Yhdysvaltojen Ruandan lähettiläs teki esityksen etnisistä henkilötodistuksista luopumisesta, Ranskan suurlähettiläs tyrmäsi ehdotuksen. Ranska toimitti koko ajan aseita Ruandan hallitukselle – myös kansanmurhan aikana vuonna 1994. Ranskan armeijan upseerit ja joukot toimivat Ruandan avustajina RPF:n jäsenten kuulusteluista aina taisteluun etulinjoilla.Uusimpien tutkimusten mukaan Ranskan sotilasneuvonantajat olivat keskeisesti kehittämässä sitä strategiaa, jota hutujohto hyödynsi kansanmurhassa. Myöhemmin ranskalaisjoukot tukivat ja suojelivat samoja paikallisia poliittisia johtajia, jotka olivat vastuussa kansanmurhasta.

Koko 1990-luvun alun jatkui tulevan kansanmurhan ideologinen valmistelu. Esimerkiksi vuonna 1992 Ruandan radio ilmoitti ’paljastaneensa’ tutsien suunnitelman hutujen joukkomurhaamiseksi. YK:n rauhanjoukot (UNAMIR) saapuivat maahan vuoden 1993 lopussa. Ruandan tilannetta vaikeutti naapurimaassa Burundin tapahtumat. Lähes 30-vuotisen tutsidiktatuurin jälkeen maassa oli pidetty vaalit ja presidentiksi valittu hutu, jonka joukko tutsisotilaita murhasi. Sitä seurasi kapina, jonka yhteydessä surmattiin ainakin 50.000 ihmistä.

Tutsien kansanmurhan suunnitelmat olivat jo vuonna 1992 valmiina. Suunnitelman mottona oli: ”Ei enää yhtään tutsia maassa, ei vallan jakoa”. Ruandan tulevasta kansanmurhasta tietoa oli Belgialla, Yhdysvalloilla, Ranskalla ja myös YK:n silloisella johdolla. Mutta nämä toimijat olivat keskittyneet omien etujensa hoitamiseen. UNAMIR-joukoilla oli periaatteessa myös aseenkäyttöoikeus. Pykälä 17:n mukaan YK:n rauhanturvajoukot olivat ”moraalisesti ja oikeudellisesti” velvoitettuja käyttämään kaikkia välineitä estääkseen ”etnisesti ja poliittisesti motivoidut rikokset”. Vuoden 1994 alussa nopeasti lähestyvästä katastrofista ei oltu kansainvälisesti kiinnostuneita. Kenraali Maurice Baril (YK:n rauhanturvaoperaatioiden toimikeskuksessa New Yorkissa) totesi, että ”kukaan ei ole New Yorkissa kiinnostunut” Ruandan tapahtumista.

Kansanmurha käynnistyi 7.4.1994 aamulla hutuopposition johtajien murhalla. Tilanteen kärjistyessä Yhdysvaltojen silloinen johto esitti samana päivänä UNAMR-joukkojen poisvetämistä. Ehdotusta tukivat Englanti ja Ranska. Belgia ei osallistunut enää 10.4. lähtien UNAMR-joukkojen toimintaan. YK:n erikoislähettiläs Ruandassa totesi: ”Koska Belgia on menettänyt 10 miestä, on heille tuhansien mustien kohtalo samantekevää.” Tuolloin puhuttiin Ruandassa vallitsevasta ”kaaoksesta”, ei kansanmurhasta.

Yhdysvaltojen välipitämättömän asenteen taustalla olivat Somalian kokemukset ja se, että Ruanda oli pieni köyhä, USA:n kansallisten intressien kannalta mitätön alue. Ruandan väliaikaishallitukselle, joka oli myös kansanmurhan alullepanija, olivat USA:n esitys ja YK:ssa käydyt keskustelut joukkojen poisvetämisestä selvä merkki kansainvälisen yhteisön toimettomuudesta ja avasivat mahdollisuuden voimistaa kansanmurhaa koko maassa.

Samaan aikaan UNAMIRin komentaja, kenraalimajuri Dallaire vaati YK:lta 5.000 miestä ja vapaita käsiä taistelussa hutuhallitusta vastaan. Sillä olisi hänen mukaansa ollut kansanmurha pysäytettävissä. YK vähensi päinvastoin joukkoja 90 prosentilla. Gourevitch toteaa: ”YK:n joukkojen vetäytyminen Ruandasta oli hutuhallituksen siihen mennessä mahtavin diplomaattinen voitto, ja kunnia siitä kuuluu lähes yksinomaan USA:lle.”

Kesäkuussa 1994 YK:n pääsihteeri totesi Ruandassa tapahtuneen kansanmurhan. Clintonin hallitus puolestaan ei halunnut asiaa myöntää ja kielsi käyttämästä tuota koolla alkavaa sanaa varauksitta. Valkoisen talon terävin muotoilu oli: ”kansanmurhana pidettäviä tekoja on saattanut esiintyä.” Heinäkuun 12. päivänä 1994 Punaisen Ristin kansainvälinen komitean johtaja ilmoitti, että kansanmurhassa on tapettu miljoona ihmistä.

Turvallisuusjoukkojen toiminnan voimistamisen ja kansanmurhan estämisen sijaan Ranska, Iso-Britannia, Israel sallivat asetoimituksia omista maistaan Ruandan hallitukselle kansanmurhan aikana. Englantilainen MIL-TEC asefirma teki 10.4.1994 840.000 dollarin arvoisen asetoimitussopimuksen Ruandan hallinnon kanssa. Sen lisäksi aseita hutuhallinnolle virtaisi Israelista, Albaniasta ja Etelä-Afrikasta. Asekaupan jatkumista Ruandan hallitus piti tärkeänä merkkinä siitä, että kansainvälinen yhteisö oli valmis suvaitsemaan kansanmurhan. Asekauppojen maksuliikenteen hoitamiseen osallistuivat ainakin seuraavat pankit: Banque Bruxelles Lambert (Belgia), Banque National de Paris (Ranska), Union Bancaire Privee (Sveitsi), Banca Nationale del Lavoro (Italia), Federal Reserve Bank ja Chase Manhattan Bank (USA). Vasta kesäkuussa britti- ja US-hallitus puuttuivat asekauppaan.

Sotilaallisen puuttumisen kannalta tarkasteltaessa Bosnian ja Ruandan tapahtumat osoittavat, että kansainvälisellä yhteisöllä olisi ollut paikan päällä riittävästi sotilaallista voimaa estämään kansanmurhat. Ongelmana ei ollut suinkaan aseellisen voiman puuttuminen, vaan erilaisten kansallisvaltioiden ja hallitsevien piirien intressit, jotka johtivat siihen, että olemassa olevaa sotilaallista voimaa ei käytetty.

Siinä mielessä myöskään EU:n nopean toiminnan joukot eivät tuo mitään erityisistä parannusta sotilaalliseen valmiuteen puuttua kriiseihin. Ruandan tapauksessa EU:n nopean toiminnan joukot olisi pitänyt lähettää ehkä karrikoidusti sanottuna niin Pariisiin kuin Ruandaan, jotta vastaava päätös olisi saatu aikaan.

EU:n nopean toiminnan joukot merkitsisivät ennen kaikkea EU:n militarisoitumisen lisääntymistä. Nyt jo EU:n kehitysapu näyttää entistä enemmän menevän militarismin tukemiseen. Viime vuoden (2003) marraskuussa Euroopan neuvosto päätti esittää komissiolle, että EU myöntäisi Afrikan unionille 250 miljoonaa euroa nopean toiminnan joukkojen muodostamiseen. Tämä kehitys alkoi Yhdysvaltojen toimesta jo vuonna 1996, jolloin luotiin USA:n sotilasavulla Afrikan nopean toiminnan joukot (African Crisis Response Force (ACRI). Burundille EU myönsi samankaltaisin perustein 25 miljoonaa euroa. Samaan aikaan Yhdysvallat käynnisti oman sotilaallisen avun ohjelmansa Malille, Tshadille, Nigerialle ja Mauretianialle ”terrorismin ja kansainvälisen rikollisuuden vastaisen taistelun” nimissä.

Puhe nopea toiminnan joukoista ’humanitaarisen katastrofin’ estämiseksi näyttää olevan entistä enemmän väline oikeuttaa lisääntyvä militarisoituminen. Se on toisaalta valmistautumista nykymallisen globalisaation ja lisääntyvän eriarvoisuuden aiheuttamiin poliittisiin ja yhteiskunnallisiin kriiseihin ympäri maailman sekä toisaalta ennen kaikkea varustautumista tuleviin sotiin niukkenevista raaka-ainevaroista ja saastutusmahdollisuuksista. Ongelmaksi rauhanliikkeelle ja kansainväliselle yhteisölle jää se, miten sen pitäisi ehkäistä ja toimia sotien ja aseellisten konfliktien aiheuttamissa tilanteissa, joissa saattaa jotakin väestöryhmää uhata kansanmurha.

Tähän mennessä kansainvälisen yhteisön käytäntö - joukkojen kutsuminen kriisin kärjistyessä - ei ole ollut ratkaisu, vaan ongelmaa kärjistävä osatekijä, toteaa saksalainen professori Micha Brumlik kirjoittaessaan kansanmurhan teoriasta (Blätter für deutsche und internationale Politik 8/2004). Hänen mukaansa ”nykyään elintarviketilanteen ja väestökasvun vakauttaminen, köyhien maiden taloudellisen kasvun edistäminen ilman liian suurta taloudellista eriarvoisuutta, riistävien suurkonsernien kansainvälinen valvonta ja kaikkien sotaa ehkäisevien toimien edistäminen tekevät globalisoituvan maailman vaara-alueilla kansanmurhan vähemmän todennäköiseksi”.

Ylös ; Takaisin

Sivustoa on viimeksi päivitetty 16. marraskuuta 2017. Ilmoita ongelmista: kirsti.era / ät gmail.com